Paavi Johanna: Sankaripappi ja kirkkokäsikirjan kahleet

Paavi Johanna: Sankaripappi ja kirkkokäsikirjan kahleet

Asetelma, jossa pappi esitetään kirkollisten rakenteiden vankina, jonka sananvapautta rajoitetaan, ei vastaa todellisuutta.

Yle on välipäivien sisällöksi julkaissut peräkanaa kaksi oudolla tavalla sensaatiohakuista artikkelia evankelis-luterilaisen kirkon papeista. Sensaatio yksi: jotkut papit ovat kriittisiä! Sensaatio kaksi: kaiken takana onkin mystinen kirja jonka vain harva on nähnyt, kirkkokäsikirja!

Molemmissa artikkeleissa luodaan asetelma, jossa suuri ja jähmeä kirkkorakenne ikävästi rajoittaa yksittäisen, luovan ja sankarillisen papin ilmaisunvapautta. Tämä tuo muuten mieleen muuan Yleisradioon liittyneen tapahtumasarjan ja siitä käydyn keskustelun – kriittiset sankaritoimittajat ja iso instituutio, joka heitä ikävästi rajoittaa. Tekikö mieli osoittaa viereistä instituutiota, että kyllä tuollakin on?

 

Pappi ei ole mikään kirkollinen viihdeartisti, jota messukävijät tulevat katsomaan. 

 

No, Ylen jupakat sikseen. Puhutaan papeista. Asetelma, jossa pappi esitetään korostetusti kirkollisten rakenteiden vankina, on kummallinen ja aika tavalla todellisuuden vastainen. Antakaa kun perustelen.

Ensinnäkin asetelma jättää yhteisön kokonaan huomiotta. Pappi ei ole mikään kirkollinen viihdeartisti, jota messukävijät tulevat katsomaan. Kirkkoon tulleet henkilöt, olivat he töissä tai eivät, muodostavat yhdessä seurakunnan, joka tekee jumalanpalveluksen. Ja jos nyt väkisin halutaan keskittyä niihin töissä oleviin, niin sielläkin on papin lisäksi usein toinen pappi, kanttori ja vapaaehtoisia. On hölmöä kysyä, että mitä jos pappi haluaisi laittaa messun uusiksi – on yleisesti ottaen epäkohteliasta päättää yksin laittaa uusiksi jotakin, mikä tehdään yhdessä. Kysyisi nyt edes niiltä muilta.

Yhteisö unohtuu myös, jos päivitellään kuinka paljon käsikirjat sanelevat. Kai kaikki nyt tajuavat, ettei kirja itsessään mitään sanele. Se on täysin välinearvoinen, dokumentti, johon on kirjattu ylös että mitä on yhdessä sovittu ja miten on tapana kirkossa tehdä. Siinä pitäytyminen on siis yhteisössä pitäytymistä. Kirkkokäsikirja ilmaisee yhteyttä myös maailmanlaajuisesti, koska se on monin paikoin yhtenevä muiden kirkkokuntien käytäntöjen kanssa. On aivan mielettömän siistiä, että messu johon minä osallistun Helsingissä, etenee jokseenkin samalla tavalla kuin messu Lagosissa.

Toiseksi on outoa haikailla papeille enemmän vapautta, koska papin vapaus ilmaista kantojaan ja hyödyntää persoonaansa työssään on erittäin hyvä. Suhteessa heille annettuun puhevaltaan papit oikeastaan jatkuvasti alihyödyntävät mahdollisuuttaan olla luovia. Parhaimmillaan papin työn rajoitukset kuten pappislupaus ja erilaiset käsikirjojen välittämät käytännöt ovat kuin savikimpale tai taulun pohjakangas, jonka puitteissa voi toteuttaa persoonallisuuttaan ja ilmaisuvoimaansa huikeilla tavoilla. Turha nostaa pappeja ilmaisunvapauden marttyyreiksi, kun ovat itse savikimpaleensa valinneet.

Jaa tämä artikkeli: