Paavi Johanna: Tarvitsevatko naiset lisää pokkaa?
#Pokkanaiset-liike on inspiroiva. Toisaalta ihmisillä on psykologinen taipumus luulla itsestään liikoja – kannattako pokkaa korostaa, jos se vain lisää katteetonta itseluottamusta?
Kuulin vähän aikaa sitten #pokkanaiset-liikkeestä. Sen tausta-ajatuksena on, että työelämässä naiset ovat usein turhan vaatimattomia, jolloin vähemmän pätevät mutta itsevarmat miehet painavat reteästi ohi. Kliseisesti naisten täytyy olla valmiiksi täydellisiä ryhtyäkseen johonkin uuteen, kun taas miehille sallitaan riskinotto ja haastavissa tehtävissä tehtävän tasalle kehittyminen. Ratkaisu tähän epätasaiseen asetelmaan on, että naiset tarvitsevat lisää pokkaa.
Olen itse taipuvainen kannattamaan pokkanaiseutta, koska se inspiroi. Olen myös saanut jo hieman kokea sen hyötyjä. Esimerkiksi ensimmäinen kokopäivätyöni opintojen jälkeen oli esimiestyö. Päädyin työhön ilman mitään aikaisempaa esimieskokemusta, kiitos työnantajani luottamuksen ja – kyllä – sen hetken jolloin päätin olla pokkanainen ja tarjoutua työhön, vaikka en ollut varma pärjäisinkö siinä. Päätös osoittautui onnistuneeksi, sillä työ sujui hyvin. Pokkanaiseus kannatti.
Olen toistaiseksi omaksunut maltillisen pokkanaisfilosofian, jonka mukaan kaikkiin eteen tuleviin kiinnostaviin mahdollisuuksiin sanotaan kyllä."
Toisaalta pokan korostaminen herättää vähän epäilyksiä. Onko itseluottamusta pursuava tyyppi nimenomaan se, johon kaikkien muiden kannattaa itseään verrata? On olemassa psykologinen ilmiö, tarkemmin sanoen kognitiivinen harha, nimeltä liiallisen itseluottamuksen harha. Termi kuvaa sitä, että ihmisillä on luontainen taipumus arvioida kykynsä ja tietämyksensä liian ylös. Tämä taipumus on yleisempi miehillä kuin naisilla, ja mikä huolestuttavampaa, yleisempi asiantuntijoilla kuin muilla.
Pönkittääkö pokan korostaminen siis meille jo valmiiksi luontaista kognitiivista vinoumaa? Päätyvätkö pokkamiehet ja enenevässä määrin pokkanaisetkin tehtäviin, joissa kasvavan asiantuntijuuden ja vallan myötä heidän kognitiivinen vääristymänsä entisestään vinoutuu ja työn laatu kärsii? Ja kannattaako sellaiseen nyt pyrkiä?
Väitän, että se kannattaako tähän pyrkiä, riippuu ihmisen motivaatiosta kehittyä. Pokasta on haittaa, jos ihminen on jämähtänyt paikalleen ja itseluottamus on katteetonta. Mutta siitä on hyötyä, jos hän pystyy osoittautumaan ja tarvittaessa kehittymään pokkansa mittaiseksi. Taipumus uskoa itsestään enemmän kuin tällä hetkellä on voi olla hyvinkin hedelmällistä. Paras oppiminen tapahtuu silloin, kun ryhtyy johonkin mitä ei vielä ihan täysin osaa.
Olen toistaiseksi omaksunut maltillisen pokkanaisfilosofian, jonka mukaan kaikkiin eteen tuleviin kiinnostaviin mahdollisuuksiin sanotaan kyllä. Se kuulostaa helpolta mutta vaatii pokkaa, koska jostain kuitenkin hiipii se epäilys, että enhän minä nyt niin hyvin tätä osaa. Epäilys tulee, vaikka kyse olisi täysin omaan alaani liittyvästä asiasta. Mutta silloin muistan, että jos en osaa, opettelen. Ja sanon kyllä. Pokkana.
Paavi Johanna on ristiriita itsessään, mutta se ei estä häntä lausumasta kuvitteelliselta korokkeeltaan lähes jumalallisia totuuksia.
Jaa tämä artikkeli: