Paha Pastori saarnaa: Kunniaa hävinneille urheilijoille

Paha Pastori saarnaa: Kunniaa hävinneille urheilijoille

MM-lätkä ja kamppailu-urheilutapahtuma näyttivät, kuinka katsomo hylkää hävinneen urheilijan silmänräpäyksessä. Missä on kunnioitus?


”I’m gonna knock you out! Mama said knock you out! I’m gonna knock you out!” Musiikki pauhaa Cage 35 -tapahtumassa Helsingin Kulttuuritalolla. Kaiuttimista kuuluu reilut parikymmentä vuotta vanha biisi, joka on kuin tilaustyönä tehty kamppailu-urheilutapahtumiin. LL Cool J:n Mama Said Knock You Outia ei aika ole päässyt nakertamaan.

Hetkeä aiemmin kehääntulobiisit raikuivat katsojien osoittaessa suosiotaan Helsingin omalle pojalle Anton Kuivaselle. FIGHT!-käskyn kajahdettua isot miehet, jotka ovat kuukausia tahoillaan valmistautuneet kohtaamiseen, rymistelivät toistensa kimppuun, mutta kotiyleisön pettymykseksi Kuivanen joutui kohtaamaan kamppailu-urheilun karun perusprinsiipin: jokaiselle hevoselle löytyy kengittäjä.
 

Ettekö edes sen verran jaksa kunnioittaa miestä, joka vielä hetki sitten oli sankarinne, että istuisitte paikoillanne muutaman minuutin?"


Vielä muutama minuutti sitten monisatapäinen yleisö mylvi ja kannusti suosikkiaan. Toiset perinteisesti taputtaen ja viheltäen, toiset hieman, sanoisinko, painokkaammin. Lopputuleman selvittyä tuli todistetuksi se, että me suomalaiset saatamme olla urheiluhullua, mutta moukkamaista kansaa.

Istuin ja seurasin, kuinka kehän keskellä Kuivanen onnitteli vastustajaansa voitosta, vaikka olikin silminnähden pettynyt suoritukseensa ja keräili itseään. Samaan aikaan suurin osa yleisöstä rynnisti kuin lauma villihevosia kohti narikkaa ja uloskäyntiä. Mitä helvettiä? Ettekö edes sen verran jaksa kunnioittaa miestä, joka vielä hetki sitten oli sankarinne, että istuisitte paikoillanne muutaman minuutin?
 

Voisi sanoa, että Suomessa urheilijan osa on poikkeuksellisen karu."


Samankaltaisia ajatuksia mietin sunnuntaina, kun Suomi hävisi jääkiekon MM-loppuottelun Kanadalle. Vaikka itse en sen kummemmin lätkästä piittaakaan, hokihuumalta ei voinut välttyä, sillä jokainen aviisi hehkutti Patrik Laineen erinomaisuutta ja Suomen maajoukkueen ylivoimaisuutta. Puhtaalla pöydällä finaalimatsiin. Sitä ei voi kukaan väheksyä. Eikä väheksynytkään. Lehdet hehkuttivat, kuinka Suomi tulee voittamaan kullan. Varma homma, sen kun mennään paikalle, niin kulta on plakkarissa.

Jokainen tietää kuinka ottelussa kävi, mutta ihmisten reaktio oli kaiken kertova. Ei urheilijoista, vaan heitä kannustavasta sinivalkoisesta joukkiosta. Torilla ei tavattu, mutta hopeasijan jälkeisissä tunnelmissa Laineen kasvokuvasta tehty naamari löytyi kyllä revittynä Helsingin ydinkeskustan kaduilta.

Voisi sanoa, että Suomessa urheilijan osa on poikkeuksellisen karu; pieni kansa, jolle urheilumenestys on Nokian ysärivuosien kaltainen jättipotti, projisoi toteutumattomat sporttiunelmansa urheilijaan. Jos ja kun menestystä ei tulekaan syystä taikka toisesta, voitte olla varmoja, että luvassa on julkinen jalkapuu iltapäivälehdissä. Me olemme urheiluHULLU kansa.

Muutama retorinen kysymys:

– Miksi ihmisiä harmittaa asia, johon heillä ei ole ollut osaa eikä arpaa? Ei teitä ole näkynyt siellä harjoituskentällä, kehässä tai juoksuradalla silloin kun harjoiteltiin tai kipuiltiin loukkaantumisten kanssa.

– Kuinka moni näistä kasvomaaleihin ja pelipaitoihin pukeutuneista tosifaneista oli hopeajoukkuetta vastassa lentokentällä? Ymmärrän, että voittajan selkää on kiva taputella, mutta eikö fanituksen tulisi kestää myös se notkahdus?

– Miksi katsomosta löytyvät aina ne parhaat osaajat? Oli kyseessä laji kuin laji. Jokainen meistä kuitenkin tietää, että Sinulla, kyllä, juuri Sinulla, joka siellä kehän laidalla huudat ”Lyö sen pää irti!” -kannustusta, ei riitä osaaminen muuhun kuin kaljahanalla juoksemiseen.

Jokainen urheilija vuodattaa verta, hikeä ja kyyneleitä rakastamansa asian eteen meidän viihdykkeeksi. Vähintä mitä voimme tehdä, on kunnioittaa heidän panostaan.

(Tätä kirjoittaessani soi LL Cool J: Mama Said Knock You Out)

Jaa tämä artikkeli: