Paha Pastori saarnaa: Puhdasta olympiavoittajaa ei ole
Haluamme nähdä entistä parempia urheiljoita, mutta vaadimme puhtautta. Yhtälö ei toimi.
Muistatteko Rocky IV:n? Sen kylmän sodan aikaan sijoittuvan elokuvaklassikon, jossa amerikkalaisnyrkkeilijä Rocky Balboa kohtasi Neuvostoliiton Ivan Dragon?
Vuonna 1985, jolloin elokuva julkaistiin, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välit olivat pahasti tulehtuneet. Siihen pisteeseen, että koko maailma eli kolmannen maailmansodan pelossa. Käytössä olivat kaikki mahdolliset propagandan keinot Hollywoodia myöten.
Myös Sylvester Stallone antoi valjastaa ikonisen hahmonsa kotimaansa mannekiiniksi. Elokuvan unohtumattomassa kohtauksessa Rocky ja Drago valmistautuvat tahoillaan jättimäiseen otteluun. Rockyn juostessa muniaan myöten lumessa, Drago lenkkeili huipputeknologialla viritetyssä liikuntahallissa. Rockyn sahatessa jäätyneitä tukkeja lumimyrskyssä, Dragoon pumpattiin uusinta uutta hormonia ja niin edelleen.
Kovan kamppailun päätteeksi Rocky täräytti Dragon unille, totta kai. Huippuunsa viritetty neuvostokone joutui todennäköisesti Siperiaan miettimään tekemättä jättämisiään.
Mitä yhteistä on Rocky IV -leffalla, suurimmalla osalla sohvasporttaajista ja antidopingtoimikunnan Timo Seppälällä sekä Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoskella? Kaikkia edellä mainittuja yhdistää naiivin sinisilmäinen lapsenusko siihen, että kovalla työllä, ruisleivällä ja tsempillä voisi menestyä maailman huipulla ilman dopingia. Ei muuten voi.
Missään maailmanluokan arvokisoissa, olympialaisista puhumattakaan, ei ole ”puhdasta” urheilijaa. Ei ainakaan mitalikahveilla.
Rio de Janeiron odotetut kesäolympialaiset polkaistaan käyntiin 5. elokuuta, ja mikäli lähivuodet toistavat itseään eikä ihmeitä tapahdu, leijonanosa suomalaisista urheilijoista saa treenireissun toiselle puolelle palloa ja pääsee tutustumaan upeaan Rioon. Kivaahan sekin tietenkin on.
”Parhaani yritin ja tähän se riitti. Totta kai olen pettynyt.” Tätä mantraa on jauhettu urheilu-uutisissa pettymyksen karvas kyynel silmäkulmassa kisoista ja vuodesta toiseen, oli kesä taikka talvi. Eikä loppua ole näkyvissä. Ikävä totuus on, että urheilun terävimmällä huipulla menestyvät ne, joilla on parhaat lääkkeet. Näyttäkää minulle ammattiurheilija, joka ei ole kärähtänyt, niin näytän teille urheilijan, jonka taustajoukot osaavat steroidien syklittämisen ja peiteaineiden käytön.
Suomalainen huippu-urheilu elää umpiossa, jossa taputtelemme itseämme selkään ja luomme epärealistisia haavekuvia tasostamme. Ne ikävä kyllä murskaantuvat maailmanluokan arvokisoissa. Ajat, jolloin meilläkin oli vielä mahdollisuus paistatella mitalisateessa, ovat auttamattomasti menneet.
Saatan kuulostaa kyyniseltä, mutta käsi ylös, joka uskoo, että maailman huiput pystyvät yli-inhimilliseen harjoitteluun, siitä palautumiseen ja tulokselliseen kisaamiseen ilman lisäboostia. Jos tavalliset kuntosalitreenaajat löytävät lääkekaapin ilman sen suurempia ongelmia, niin kuinkakohan sitten ammatikseen urheilevat, jotka tienaavat joskus jopa tuntuvastikin leipänsä lajistaan?
Urheilu on globaalisti miljardiluokan bisnes. Jokainen meistä haluaa olla mahdollisimman hyvä työssään, myös urheilijat. He kantavat harteillaan käsittämättömiä menestymisen paineita, jotka me kansakuntana luomme. Haluamme nähdä entistä nopeammin juoksevia, korkeammalle hyppääviä ja voimakkaampia urheilijoita, mutta samalla vaadimme puhtautta. Yhtälö ei toimi. Lahjakkuudella pääsee vain tiettyyn pisteeseen. Joten kuka voi syyttää, jos urheilijat ottavat vastaan sen talonmiehen tarjoaman vitamiinipiikin?
(Tätä kirjoittaessani soi The Smashing Pumpkins: Bullet With Butterfly Wings)
Jaa tämä artikkeli: