”Fundamentalistiseen kasvatukseeni kuului lapsen oman, synnin turmeleman tahdon täydellinen nujertaminen. Vanhempieni jyrkistä ajatuksista ja Jumalan tahdosta tuli yksi ja sama asia”, Katriina Järvinen kertoo. Kuva: Jani Laukkanen
Paha tyttö lankesi ajatteluun
Paljon lukeva ja kyselevä tamperelaistyttö syyllistyi – fundamentalististen helluntailaisvanhempiensa mielestä – jo lapsena suureen syntiin: itsenäiseen ajatteluun. Kriittinen arvostelukyky merkitsi, että ”Saatana kuiskuttaa epäilyksiä Katriinan korvaan”.
”Puolustauduin sanomalla, että minulla on sellainen persoonallisuus, etten kykene estämään ajatuksiani. Miksi Jumala sitten on antanut minulle aivot, joilla kyselen asioita?”
Oman ajattelun demonisointiin kuuluu, että ihminen pumpataan täyteen toisten ajatuksia.
”Jos tuntuu, että jokin mättää ylikierroksilla käyvässä saarnamiehessä, täytyy vain uskoa hänen olevan suuri Herran palvelija, vaikka narsistinen harha olisi sitä tasoa, että tämä kuvittelee voivansa herättää kansaa kuolleista”, Katriina Järvinen toteaa.
Uskovan piti olla aina ”palava”.
”Mitä hölmömmin käyttäydyit, sitä vakuuttavammin se todisti, että olet oikea Jumalan hullu. Olin kerran evankelioimismatkalla, jolla kaikki heittivät silmälasinsa pois siinä uskossa, että Jumala parantaa heidän näkönsä.”
Pohjoiskorealaista uskonvarmuutta
Katriina Järvisen väitettiin olevan kiinnostunut ”vääristä asioista”. Tyttö kuunteli tarkkaan, mitä uutisissa sanottiin ja luki kirjastossa salaa kirjoja.
Seurakunnassa miehet saivat jonkin verran pohtia ja kyseenalaistaa oppikysymyksiä – kunhan päätyivät yleisesti hyväksyttyihin näkemyksiin. Naisten älyllisyyttä sen sijaan pidettiin luonnonvastaisena, olihan nainen luotu kuuntelemaan miesten ajatuksia ja olemaan heille alamainen. Miehen ei tullut alistaa naista, vaan naisen piti itse oivaltaa Jumalalta saamansa osa.
Itsesensuuri opittiin varhain.
”Jos joku olisi kysynyt minulta lapsena, olenko uskossa vapaaehtoisesti, vastaus olisi ollut itsestään selvästi `kyllä´. Olisin vastannut samoin kuin pohjoiskorealainen, jolta kysytään, asuuko hän omasta vapaasta tahdostaan Pohjois-Koreassa.”
Järvisen vanhemmat ja seurakunta tiesivät tarkalleen Kristuksen ajatuksenkulun, joka kerrottiin jokaiselle uudelle tuttavuudelle.
Yön kauhistuttavat hetket
Helluntaiherätyksen sisään mahtuu monenlaisia, varsin itsenäisiä seurakuntia – niin vapauttavaa kuin ahdistavaakin uskonnollisuutta. Katriina Järvisen kokemus 1970-luvulta edusti jälkimmäistä.
Muut kuin saman koulukunnan helluntailaiset eivät voineet pelastua. Lapsi laskeskeli epäuskoisena, että maailman ihmisistä peräti 99,999 prosenttia joutuu siis helvettiin. Miksi Jumala ylipäänsä loi lähinnä ihmisiä, jotka joutuvat helvettiin?
Järviselle selitettiin, että asia selviää vasta taivaassa, mutta heidän on uskottava tähän. Hän poti seurakunnassa paljon spekuloidun Jeesuksen toisen tulemisen herättämää helvetinpelkoa. ”Ylöstempaamisen” hetkeä ei tiennyt kukaan.
Kun läheisen paloaseman autot lähtivät öisin liikkeelle, tyttö juoksi vanhempiensa vuoteen viereen tarkistamaan, ovatko nämä jo nousseet yläilmoihin ja onko hän jäänyt yksin pahaan maailmaan.
”Yön kauhistuttavina hetkinä en uskaltanut turvautua vanhempiini. Pelkoni olisi paljastanut, etten ollut valmis astumaan viimeiselle tuomiolle. Useina öinä sydämentykytys piti minua hereillä aamuun asti.”
Paloautot, hälytysajoneuvot ja palohälyttimen yllättävät pärähdykset nostavat edelleen lapsuuden traumat tuoreina pintaan. Kehon puolustusjärjestelmä aktivoituu: sydän takoo, henki ei kulje, puhe- ja liikuntakyky lamaantuvat.
”Lapsena yhdistin tulipalot helvetin lieskoihin. Silmieni edessä kulki filminauha, jossa säntäilin epätoivoisena paetakseni liekkejä, joiden armoille olin väistämättä jäävä.”
Häpeäidentiteetin pohja
Jyrkkään ja vääristyneeseen fundamentalistiseen kasvatukseen kuului, että jos vanhempi ei saanut lasta tottelemaan, hän otti selustakseen Jumalan.
”Pienen lapsen kannalta on kohtuutonta, kun omaa tahtoa vastassa on Kaikkivaltias.”
Kiukuttelevaa lasta eivät hylkää vain vanhemmat, vaan väitetään, että myös Jumala näkee lapsen huonona. Nähdyksi tulemisessa paljastuu lapsen täydellinen kelpaamattomuus, joka luo pohjan häpeäidentiteetille.
Moni uskonnon uhri yrittää aikuistuessaan selviytyä häpeästään hylkäämällä hylkäävät vanhemmat ja hylkäävän Jumalan. Silloinkin jää jäljelle syyllisyys.
Yksi kroonisen häpeän tuottaja Järvisen seurakunnassa oli seksuaalisuus. Ajateltiin, ettei tytöllä ole seksuaalisia tunteita ennen kuin aviomies herättää ne.
”Kuinka vahva vallankäytön väline seksuaalisten tunteiden nimeäminen kielletyiksi onkaan: kuka tahansa voi tällä saralla tuntea itsensä syntiseksi.”
Häpeää kokevaa on helppo hallita. Hän tarvitsee loputtomasti parannuksen tekemistä.
Tiedosta tuli turvariepu
Veli pakeni ahdistavia kotioloja kadulle, ja hänet otettiin huostaan. Katriina Järvinen vakuutti lastensuojeluväelle kaiken olevan hyvin ja piti perheen kulisseja pystyssä.
Vanhemmat uskoivat, että viranomaisten kriittisyys heidän hengellisyyttään kohtaan oli osa Raamatussa kuvattua uskovien vainoa. Tämä ajatus esiintyy yleisesti uskonyhteisöissä, jotka kieltäytyvät kuulemasta ulkopuolisten kriittisiä kysymyksiä. ”Maailman pilkka” on todiste siitä, että ollaan oikealla uskon asialla.
Uskosta luopuneiden, luopioiden ja juudasten, kohtalo olisi kaikista helvetillisin, Järviselle opetettiin. Kaksikymppisenä hän ei kuitenkaan enää kestänyt hengellistä väkivaltaa. Tiukka yhteisö voi sopia joillekin, mutta hänelle sen pimeät puolet olivat mahdottomia niellä.
Raju irtiotto uskonyhteisöstä tuotti syyllisyyttä ja häpeää suhteessa vanhempiin, jotka hän oli ”pettänyt” tekemällä suurimman mahdollisen rikkeen.
Lahjakkaan lapsen demonisoitu lukuharrastus kääntyi sittenkin siunaukseksi. Hän selvitti tiensä yliopistoon. Kulttuuriantropologian ja sosiaalipsykologian opiskelija ymmärsi lapsuutensa seurakunnan toimineen lahkojen tavoin: manipuloimalla jäsenten tunteita ja ajatuksia, eristämällä ulkopuolisesta maailmasta ja mustamaalaamalla maalliset ihmiset turmiollisiksi.
”Heikkoina hetkinä minun on edelleen palattava tieteenalani kirjallisuuteen ja tarkistettava niistä tunteitteni ja kokemusteni oikeutus. Tiedosta on tullut turvariepuni. Omaantuntooni en voi luottaa, se tuhottiin jo lapsena.”
Vanhempien valinkauhassa
Lapsena Katriina Järvinen tunsi olevansa kaksinkertaisesti ulkopuolinen. Alaluokan edustajan eristi toisista työläislapsista kodin hurmoksellinen uskonnollisuus.
”Itsetuntoni oli niin huono, etten koskaan kuvitellut voivani tehdä mitään muita kiinnostavaa. Katsoin parhaaksi pysytellä mahdollisimman näkymättömänä, jotta kukaan ei huomaisi, miten onneton olen.”
Tilanne muuttui, kun Järvinen kirjoitti vuonna 1998 Yliopistolehteen ”ulostulokirjoituksen”, jossa hän analysoi köyhän työläisperheen tyttären matkaa helsinkiläisiin yliopistopiireihin. Dosentti Laura Kolbe innostui tekstistä. Naiset ystävystyivät ja kirjoittivat yhdessä kiitetyn ja huomiota herättäneen teoksen Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (Kirjapaja 2007).
Monipuolisten opintojensa vahvistama Järvinen on tätä nykyä miellyttävän konstailematon, huumorintajuinen ja ihmismielen kaikenlaisia kummallisuuksia ymmärtävä psykoterapeutti, kirjailija ja luennoitsija.
Taitavaksi tunnetun terapeutin luokse hakeutuu myös uskonnon uhreja. Auttamistyö on vahvistanut käsitystä siitä, kuinka haavoittuvainen ja henkisesti riippuvainen vanhemmistaan lapsi on – yllättävän pitkälle aikuisikään.
Terapia-asiakkaat tulevat usein kodeista, joissa kulissit ovat kunnossa. He tuntevat kuitenkin olevansa jotenkin vääränlaisia, sellaisia, joista vanhemmat ovat toivoneet jotakin muuta.
”Moni kokee, että heidät pitäisi Ibsenin näytelmän Peer Gyntin tapaan laittaa takaisin valinkauhaan, sulattaa ja valaa kokonaan uudestaan. Vasta sitten vanhemmat voisivat kelpuuttaa heidät.”
”Toivon, että omat lapseni uskaltaisivat nähdä minut kaikkine ristiriitoineni, panna vastuuseen ja syyttääkin silloin, kun olen tehnyt jotakin väärin.”
Valistusta vääristyneestä uskosta
Kirjoittaessaan kriittisesti lapsuutensa kasvuympäristöstä Järvinen saattaa vieläkin vapista.
”Rohkeus ei ole sitä, ettei pelkää. Kummallisella tavalla tunnen olevani aina altavastaaja vanhemmilleni. Tunnetasolla olen ikuisesti syyllinen milloin mihinkin ja kaikkeen.”
Motiivina vanhojen muistelulle ei ole kosto vaan halu ymmärtää oman menneisyyden painolasteja ja halu valistaa muita vääristyneen uskonnollisuuden vaaroista. Psykoterapeutti toivoo, että kaikki voisivat olla onnellisia uskossaan – tai ilman uskoa.
”Itse tulin lapsena kyllästetyksi uskonnollisilla käsitteillä. Jos Jumala on olemassa, hän on varmasti niin suuri, että ymmärtää tällaista räpeltäjää, joka on ihan tosissaan joutunut joskus kamppailemaan pysyäkseen hengissä lapsuuden hengellisen väkivallan tuottamien traumojen kanssa.”
”Se, että olen nyt psyykkisesti kunnossa, on Jumalan ihme, mikäli sellaisia on”, hän hymyilee.
Jaa tämä artikkeli: