Taiteilija itsekin. Johanna Korhonen on opiskellut klassista laulua Oulun konservatoriossa. Hän laulaa yhdessä Hilkka-Liisa Vuoren kanssa Vox Silentii -yhtyeessä.Kuva: Sirpa Päivinen
Pahat kierteet
Kun pyhyydestä on vaiettu, tilalle on tullut paha, sanoo toimittaja Johanna Korhonen. Hänen mielestään television nöyryytysviihde on osoitus pyhän puutteesta.
Kun vantaalainen toimittaja Johanna Korhonen astuu kahvilaan, Esplanadin puissa on lumoava kuura. Sydäntä salpaava näky on harvinainen Helsingissä. Puut muistuttavat jostain, jonka ihminen on unohtanut. Talvi on ollut kerrassaan erikoinen. Ulkoillessa joku voi pysähtyä, koska hän on kokenut jotain poikkeuksellista. Moni kutsuu tätä pyhyyden kokemukseksi.
Korhosen mielestä ilmiö on universaali ja yhdistää kaikkia ihmisiä. Silti media vaikenee pyhyyden kuoliaaksi.
– Meillä yleismedia mieltää itsensä maalliseksi, niin kuin pitää ollakin: uutistoiminnan tehtävä ei ole uskonnonharjoitus. Tämä ei silti tarkoita, etteikö pyhää, pyhän kokemista, pitäisi voida mediassa käsitellä samoin kuin muitakin ihmisen elämään liittyviä asioita.
Nykymaailmassa media ei ainoastaan raportoi tapahtumista vaan se myös luo todellisuutta. Ilmiötä kutsutaan medialisaatioksi. Se on sitä, että ihmisten kuva maailmasta on pitkälti median luoman kuvan varassa.
– Media määrittää, mistä voidaan puhua. Koska medialta puuttuvat työkalut kohdata tai käsitellä pyhän kategoriaa, se on hankalaa muullekin yhteiskunnalle, Johanna Korhonen analysoi.
Seurauksena voi olla, että jos pyhällä ei ole merkitystä yhteiskunnallisesti, ei sillä ole kohta väliä yksityisestikään. Onko se sitten vakavaa?
– Kun yhteisöltä puuttuu kyky kohdata pyhä, tilalle tulee paha, Korhonen vastaa.
– Kun pyhyys kadotetaan, syntyy tila laskeville kierteille, jolloin ihmisten välisen yhteyden tilalle tulevat merkityksettömyys, välinpitämättömyys, viha ja eristäytyneisyys.
Taannoisessa Helsingin Sanomien kolumnissaan (30.12.2009) Korhonen kirjoitti, että ”ihmisyhteisö, joka ei pysty jakamaan pyhän kokemusta, on rampa”. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että taide on menettänyt asemaansa, ja tilalle on tullut nöyryytysviihde, jossa ihmisille maksetaan siitä, että he häpäisevät itsensä.
Vaikka pyhä tarkoittaa jotakin täysin muuta kuin tavallinen lattea arki, Johanna Korhosen mielestä pyhästä puhumista helpottaisi, jos tajuttaisiin, että pyhä koetaan nimenomaan arjessa.
– Pyhän voi kokea myös ihminen, joka ei kuulu mihinkään uskontokuntaan. Myös sellaista pitää osata kunnioittaa. Pyhän kokemuksen ymmärtäminen ja kunnioittaminen luo yhteyksiä ihmisten välille uskontokunnista tai uskonnottomuudesta riippumatta, Korhonen sanoo.
Kun Korhonen puhuu uskonnosta, hän tarkoittaa sillä muodollisia uskontokuntia, joilla on omat kaavansa. Pyhä on kuitenkin jotain, jota mitkään kaavat eivät rajoita.
Mutta jos minulla on oikein ylevöittävä kokemus, jossa näen todellisuuden kirkkaana, mistä tiedän, jos se onkin vaikka saatanallinen epäpyhä, joukkohurmosta niin kuin uusnatsien kokouksessa?
– Kirjallisuuden professori Tarmo Kunnas puhui taannoin oivaltavasti siitä, että oikean pyhän tunnistaa siitä, ettei se suuntaa ketään ihmistä vastaan, Korhonen perustelee.
– Aito pyhä on kaikkien meidän puolella. Tällöin ei edes voi kysyä, keiden meidän, sillä ulkopuolisia ei enää ole. Sitä on pyhyyden universaalisuus.
Kirkossa ei ajatella näin avarasti. Varsinkin protestanttisuuden historia on henkilöriidoista johtuvan jatkuvan lahkoutumisen historiaa.
– Kirkolla on samat ongelmat kuin muillakin. Kun emme paneudu pyhään, syntyy taas tila väärille kierteille, jolloin eri kuppikunnat vain kilpailevat sillä, että meidän Jeesus on parempi kuin teidän Jeesus, Korhonen sanoo.
Jos pyhän ”maine” halutaan palauttaa, se pitää Johanna Korhosen mielestä tehdä riittävän arkiseksi. Helpoimmin lähestyttävä muoto tulee tietenkin taiteen kautta.
– Hyvä taidekasvatus on äärimmäisen tärkeää, sillä se tuo niitä herkkyyden elementtejä, jotka auttavat meitä ymmärtämään pyhyyttä, Korhonen sanoo.
Taiteessa on aivan keskeistä, että se asettuu vuoropuheluun. Samalla tavalla myös pyhyys on yhteisöllinen asia.
– Jos jollekulle taide on uskonnollista puhetta luonnollisempi tapa käsitellä pyhyyttä, niin sehän on hyvä vain. Jos minulla on oma pyhä hukassa, en näe toisenkaan pyhää. Tärkeintä on, että ihmiset löytävät yhteisen kielen, jolla he voivat jakaa tämänkin kokemuksen.
Teksti Juhani Huttunen
Jaa tämä artikkeli: