Lohkare. Syyllisyys painaa maahan.
Paino
Yksi tavallisista aamuista. Leppoisa olo, kahvi ja sanomalehti. Avaan lehden, ja aamun rauha on tipotiessään, kun esiin rävähtää syyrialaisen pakolaislapsen kasvot ja kohti katsovat silmät. Luen niistä hädän ja vetoomuksen: Auta minua.
Ahdistus jysähtää kuin kivi sisimpääni. Olen voimaton, hätä on liian suuri, kärsiviä lapsia on liian paljon.
Sekavin tuntein kääntelen lehden sivuja. Hätää riittää: suomalainen tyttö kertoo karmaisevaa tarinaa raiskatuksi tulemisestaan. Hyvä kun kertoo, että pahuuteen voidaan puuttua. Mutta voinko minä tehdä mitään?
Kun tuntuu, että lehdestä vyöryvä pahuus on melkein nujertanut, lopetan lukemisen ja vain selaan sivuja eteenpäin. Taas lapsi, sivun kokoisessa auttamisjärjestön mainoksessa. Viattoman näköinen pieni poika, vedet silmissä, ja teksti Isona minusta tulee sekakäyttäjä. Hätkähdyttävä ennuste viattomalle lapselle! Mainoksella haetaan tukihenkilöitä lapsiperheille, ettei ehtisi syntyä tilannetta, jossa lapselle ei olisi enää turvallista tilaa kasvaa ehjäksi aikuiseksi.
Vetoomus tuntuu sellaiselta, että siihen olisi mahdollista vastata. Jos minä ja sinä ja vielä moni muukin lähtisimme mukaan, pelastaisimme ehkä monia lapsia karulta elämänennusteelta. Ja miksi emme lähtisi? Tähän tai johonkin muuhun hyvään työhön. Omalta osaltamme myös sinne, missä joku muu tekee sen meidän puolestamme.
Kyse on Jeesuksen seuraamisesta. ”Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, hän ottaa luokseen minut.”
Eeva Hurskainen
21. sunnuntai helluntaista
Jeesuksen lähettiläät Jaa tämä artikkeli: