Varo askeleitasi. Kiberan kujilla kulkeminen vaatii tarkkaavaisuutta. Likavesi, jätteet ja ulosteet tekevät tiestä liukkaan, katulamppuja ei ole ja öisin on säkkipimeää.
Päivä kerrallaan
Kun Lääkärit ilman rajoja -järjestö lähti Kiberan slummista, Daniel Mogere ei voinut jättää sairaita ja orpoja yksin.
Teksti Aija Salovaara
Kuvat Mikko Kuparinen
Nyt Daniel Mogeren alkuperäisistä potilaista on jäljellä noin puolet. Osa on kuollut, osa muuttanut muualle. Dan vierailee potilaiden luona viikoittain. Hiv-potilaille tarjottiin myös keskusteluapua ja terapiaa, silloin kun Lääkärit ilman rajoja -järjestön hanke vielä toimi Kiberassa.
Kun terapiaryhmät lakkautettiin, osa naispotilaista alkoi kokoontua tekemään yhdessä käsitöitä. Niitä myymällä he saavat kerättyä jonkin verran rahaa perheilleen. Dan saa silloin tällöin ulkomaalaisten kontaktiensa kautta myytyä suuria määriä käsitöitä Eurooppaan. Niillä rahoilla naisten perheet elävät monta kuukautta.
Kiberan kujilla kulkeminen vaatii tarkkaavaisuutta. Likavesi, jätteet ja ulosteet tekevät tiestä liukkaan, katulamppuja ei ole ja öisin on säkkipimeää.
– Illalla tästä kulkeminen on arpapeliä, Dan naurahtaa ja hyppää ojan yli seuraavalle, peltikattotalojen reunustamalle, hämärälle kujalle.
Dan heilauttaa kangasverhon oviaukolta syrjään, tervehtii tuttavallisesti ja istuu sohvalle Mary Auma Onyonzin , 40, viereen.
Mary on yksinhuoltajaäiti, joka sai tietää olevansa hiv-positiivinen viisi vuotta sitten, kun Dan ilmestyi hänen ovelleen ja kannusti häntä tekemään testin. Silloin Mary vielä elätti lapsensa pesemällä naapuruston pyykkejä, mutta hiv-diagnoosi karkotti asiakkaat.
Nyt Mary tekee kuuden naisen ryhmässä koruja ja ompelee kangaskoreja. Myyntivoitoilla hän ruokkii niukasti lapsensa ja maksaa heidän koulumaksunsa. Kun Dan saa lahjoituksia, hän tuo Marylle ruokaa. Tänään Danilla ei tosin ole muuta annettavaa kuin aikaa ja myötätuntoa.
Mary Auma Onyonzin on synnyttänyt seitsemän lasta, joista ensimmäinen kuoli synnytyksessä. Hänen kodissaan, kahdeksan neliön huoneessa, asuu 13 ihmistä: Maryn lapset ja veli sekä muutama ottolapsi, jotka jäivät kuolleelta naapurilta Maryn huostaan.
Marylla todettiin hiljattain kohtusyöpä, ja Danin avustuksella hän on saanut jonkin verran hoitoa.
– Yritän nyt etsiä sponsoria, joka maksaisi Maryn jatkohoidot, Dan kertoo.
Naisten käsityöpajalla Daniel Mogere käy vaihtamassa kuulumiset. Vankkarakenteinen, huivipäinen nainen, Felisters Odero , 51, istuu tuolilla ja pujottelee helmiä siimalankaan.
– Felisters on yksi harvoista projektin naisista, joka syö hyvin ja ottaa lääkkeensä säännöllisesti, Dan kertoo.
Koska Felisters on niin hyvässä kunnossa, hän auttaa Dania ruoka-avustusten kuljettamisessa. Hän myös seuraa muiden potilaiden vointia ja raportoi Danille, kun jonkun tila heikkenee.
Felistersillä on kuusi lasta, joita hän elätti myymällä paistettua kalaa. Kun hiv-positiivisuus ilmeni, asiakkaat alkoivat karttaa Felistersiä ja kaupankäynti kävi mahdottomaksi.
– Periaatteessa syrjintää pyritään valvomaan Keniassa lain turvin, eikä esimerkiksi työntekijää saisi hiv-positiivisuuden vuoksi irtisanoa. Käytännössä sitä ei pystytä valvomaan, Dan selittää.
Felisters kertoo, että hän haluaisi ostaa palan maata kaupungin ulkopuolelta ja päästä pois slummista. Hän valittaa, että käsitöitä on vaikea saada kaupaksi ja rahat ovat loppumaisillaan. Slummissa harvalla on varaa ostaa käsitöitä ja Nairobin keskiluokkaisille ja turisteille suunnatuissa basaareissa kojun vuokraaminen maksaa liikaa.
Pienen kävelymatkan päässä työpajalta sijaitsee hiv-positiivisen yksinhuoltajaäidin, Benta Agolan , 40, perustama ala-aste.
– Hiv-positiiviset suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Sairaus aiheuttaa häpeää ja usein perheet lakkaavat lähettämästä lapsiaan kouluun, Daniel Mogere kertoo.
Bentan koulun oppilaat tulevat hiv-positiivisista perheistä ja osa lapsista on viruksen kantajia. Koulussa on yksi luokkahuone, joka on jaettu sermillä kahteen osaan. Toisella puolella opiskelevat 3–5-vuotiaat, toisella isommat lapset. Vanhimmat ovat kymmenvuotiaita. Lapset lukevat seinänlautojen väleistä heikosti vilkkuvan päivänvalon kajossa, sillä sähkövaloa ei ole.
– Kun tapasin Danin, olin tosi heikossa kunnossa. Hän sai minut vakuuttuneeksi siitä, että pystyn huolehtimaan lapsistani ja nousemaan vielä jaloilleni. Se, että joku välitti, antoi toivoa, Benta muistelee.
Ennen sairastumistaan Benta Agola oli työskennellyt opettajana. Päästyään lääke- ja ruokaprojektiin hän alkoi voida paremmin ja pystyi palaamaan töihin.
– Halusin auttaa muita, kun minuakin oli autettu.
Benta halusi tarjota hiv-positiivisten perheiden lapsille turvallisen ympäristön, jossa heidät hyväksytään. Nyt ala-aste, jota Benta kutsuu Pikku enkeleiden kouluksi, on ollut toiminnassa muutaman vuoden.
Koulussa lapsille tarjotaan mahdollisuuksien mukaan lounas ja hiv-positiivisten lääkityksestä huolehditaan. Osa oppilaista pystyy maksamaan koulumaksuja, mutta rahat ovat täälläkin vähissä. Joskus ulkomaalaiset vieraat tuovat ruokapaketteja tai joku yksittäinen lahjoittaja antaa rahaa.
Kun ensimmäinen Daniel Mogeren potilaista menehtyi, lapset jäivät omilleen ja Dan alkoi etsiä heille sijoituspaikkaa. Maalta, puolen tunnin ajomatkan päässä Nairobista, lapsille löytyi uusi koti Tunzan orpokodista. Dan on sittemmin vienyt Tunzaan lisää lapsia ja käy silloin tällöin heitä tapaamassa.
– Pahinta on se, kun perheet eivät välitä. Kun vanhemmat kuolevat aidsiin, sukulaiset eivät halua ottaa heidän lapsiaan hoidettavakseen, Dan kertoo.
Matka Tunzan kodille taittuu bussilla, viimeiset pari kilometriä peltoja pitkin kävellen. Dan kuljettaa mukanaan yskänlääkettä ja terveyssiteitä. Pikkupojat juoksevat portille vastaan ja muutama teini-ikäinen tyttö kurkkii rakennuksen ovelta ujosti. He ottavat terveyssiteet vastaan hermostuneesti kikattaen.
Orpokotia ylläpitää 56-vuotias Diminah Khasiala , “Mama Tunza”. Diminah työskenteli 1990-luvulla siivoojana. Hän löysi kerran roskia ulos viedessään jätteiden seasta hylätyn vauvan. Mama Tunza teki lapsesta ilmoituksen viranomaisille, jotka ehdottivat, että hän itse ottaisi vauvan hoiviinsa.
Nyt Mama Tunzan kodissa on 120 lasta. Alkuun lapset asuivat hänen kodissaan Kiberassa, myöhemmin lapsimäärän kasvaessa hankittiin ulkomaalaisten lahjoitusten avulla pieni maatila kaupungin ulkopuolelta.
Lastenkodissa on kaksi suurta salia, joista toisessa nukkuvat pojat, toisessa tytöt. Ulkokatoksessa työskentelee kokki, joka keittää avotulella valtavassa kattilassa papuja ja ugalia, maissijauhosta tehtyä paksua puuroa. Sillä saa vatsan täyteen halvalla.
Mama Tunza on ylpeä lapsistaan. Isommista ottolapsista muutama opiskelee jopa yliopistossa.
Opiskelu kiinnostaa myös Daniel Mogerea. Ei siksi, että se takaisi hänelle paremmat uramahdollisuudet tai toimeentulon. Hän haluaa vaikuttaa kotimaansa hyvinvointiin. Opinnot ulkomailla olisivat paras vaihtoehto.
– Meillä on mahdollisuus tulla omavaraiseksi ja löytää ratkaisuja ongelmiimme, mutta tarvitsemme lisää tietotaitoa, Dan pohtii.
Pari vuotta sitten Dan perustikin järjestön, joka etsii ulkomaalaisia vapaaehtoisia ja heille työpaikkoja Keniassa. Danin kontaktien kautta Nairobissa on työskennellyt muun muassa ruotsalaisia lääketieteen opiskelijoita. Ulkomaalaiset tuovat mukanaan paljon kaivattua tietoa.
– Tarvitsemme vapaaehtoisia toimimaan kouluttajina ja opettajina. Tiedon jakamisella on valtava merkitys.
Hiv-positiivisten, lastenkodin ja vapaaehtoisten koordinoimisen lisäksi Dan toimii tyttöjen sukupuolielinten silpomista ehkäisevässä tiedotushankkeessa. Jos avustuksia on tullut hyvin, Dan kokkaa kotonaan suuret määrät ugalia ja vie sitä kodittomille.
Kenian valtavat tuloerot ja korruptio turhauttavat Dania.
– On käsittämätöntä, että maassa, jossa puolet väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, kansanedustajat tienaavat kuukaudessa tuhansia dollareita.
– Sosiaalinen omatunto on nyky-Keniassa tuntematon käsite. Kolonialismin peruina ajatellaan, että alista tai sinut alistetaan.
Myös tavalliselle kolmekymppisen miehen elämälle jää välillä aikaa. Silloin Daniel Mogere tapaa ystäviään ja lähtee silloin tällöin tanssimaan Nairobin yöelämään. Hän haluaisi mennä naimisiin ja perustaa perheen. Sitä ennen hän haluaa kuitenkin käydä yliopiston ja perustaa turvakodin katulapsille.
– Tiedän, ettei maailmaa muuteta päivässä. On hetkiä, jolloin haluaisin heittää hanskat tiskiin. On äärimmäisen turhauttavaa, kun tuntuu, etten ponnisteluista huolimatta saa kaikkea hoidetuksi, eikä mikään riitä. Vaikeinta on silloin, kun joku kuolee siksi, ettei ole rahaa ostaa lääkkeitä, Dan kertoo.
Paahteinen, pitkä päivä Kiberassa on taittunut illaksi ja Dan alkaa tehdä lähtöä kohti kotia. Sitä ennen hänen täytyy vielä koukata läheisen lääkäriaseman kautta. Dan on saanut lahjoituksena mikroskoopin ja sitä tarvitaan asemalla. Puhelin pirisee ja hän on taas myöhässä.
Jaa tämä artikkeli: