”Parasta Suomessa on rauha, riittävä ruoka, koulutus ja työ. Siksi ei ole väliä, vaikka talvella on kylmää”, sanoo ”Paavo”.
Pakolaisleiriltä Paavoksi Kivenlahteen
Pakolaisena Suomeen tullut Pa Hlaneren löysi seurakuntayhteyden Espoonlahden kirkosta. Nyt hän haluaa auttaa muita.
Kivenlahden kotipalvelun vakioasiakkaat tietävät, kenestä on kyse, kun puhutaan Paavosta.
Seitsemän vuotta sitten Suomeen pakolaisena muuttanut Pa Hlaneren nimesi itsensä suomalaisittain, jotta nimi olisi helpompi muistaa.
”Paavo kuulosti vähän samalta kuin burmalainen etunimeni”, hän kertoo.
Hlaneren kiertää kodeissa Kivenlahden alueella. Hän auttaa asiakkaita arkipäivän askareissa sekä seuraa heidän vointiaan.
”Monet ovat iäkkäitä, mutta vielä melko hyväkuntoisia ja jaksavat jutella. Tässä ammatissa on helppo oppia suomen kieltä”, hän kertoo.
Hlaneren on tuttu kävijä myös Espoonlahden kirkolla. Parhaillaan hän on mukana Yhteisvastuukeräyksen vapaaehtoistiimissä. Hänet voi tavata keräyslippaan kanssa esimerkiksi ostoskeskus Lippulaivassa.
”Lähdin mukaan, koska halusin tehdä vapaa-ajallani jotakin merkityksellistä. Tuntuu tärkeältä auttaa niitä ihmisiä, joille on tapahtunut vaikeita asioita ja jotka ovat avun tarpeessa”, hän sanoo.
Pa Hlaneren tietää itsekin, mitä avun tarve merkitsee. Hän kasvoi Law Ku Khun kylässä sisällissodan repimässä Myanmarissa eli Burmassa ja pakeni yksin 14-vuotiaana väkivaltaisuuksia naapurimaahan Thaimaahan. Hlaneren kutsuu itseään mieluummin burmalaiseksi, vaikka valtion virallinen, sotilashallinnon antama nimi on Myanmar.
”Jouduimme piileskelemään sotilaita, jotka saattoivat tulla kotikylääni koska tahansa. He ampuivat kaikkia, joita eteen sattui, myös lapsia”, hän kertoo.
Hlaneren asui lapsuutensa isoäitinsä hoivissa, sillä äidin uusi aviomies ei halunnut kasvattaa häntä. Alun perin hän aikoi muuttaa Thaimaahan veljensä perheen luo, mutta veli sai surmansa puukotuksessa. Hän asui leirissä aluksi tuttavaperheen asunnossa ja myöhemmin kavereidensa kanssa.
Mae Hong Sonin pakolaisleiri sijaitsi Pohjois-Thaimaassa aivan rajan tuntumassa. Myanmarin puolelta kuului sinne usein aseiden ääniä. Leirissä oli turvallisempaa, mutta sieltä ei saanut poistua.
”Kotimaassani olin käynyt peruskoulun, ja leirissä suoritin college-opinnot. Opiskelua haittasi nälkä, sillä ruokaa sai vain aamulla ja illalla”, Hlaneren muistaa.
Lähes kymmenen vuoden pakolaisleirillä oleskelun jälkeen Pa Hlanerenin elämä muuttui täysin. Leirin avustustyöntekijä kertoi, että hän voisi päästä pakolaiseksi Suomeen.
”Tiesin vain, että täällä on puolet vuodesta valoisaa ja puolet pimeää. Kun kuulin, että Suomessa väkivaltaa on vähän, halusin tänne heti”, hän sanoo.
Suomen viranomaisten päätös oli myönteinen. Hlaneren saapui Helsinkiin toukokuussa 2007.
”Olin aivan yksin. Kaikki sukulaiseni ja ystäväni jäivät toiselle puolelle maailmaa. Onneksi jonkin ajan kuluttua tutustuin muutamiin burmalaisiin, jotka auttoivat minua sopeutumisessa”, hän kertoo.
Hlaneren sai pian asunnon Kivenlahdesta. Tärkeintä hänelle oli opiskella ja päästä töihin. Hän opiskeli aluksi suomen kieltä ja pääsi sen jälkeen Ammattiopisto Omnian lähihoitajalinjalle. Hänellä on pysyvä oleskelulupa Suomessa.
”Olin onnekas, sillä sain työpaikan heti valmistuttuani. Parasta Suomessa on rauha, riittävä ruoka, koulutus ja työ. Siksi ei ole väliä, vaikka talvella on kylmää ja pimeää.”
Espoonlahden kirkolle Pa Hlaneren löysi tiensä neljä vuotta sitten. Hän osallistui seurakunnan järjestämälle leirille ja meni sen jälkeen raamattupiiriin. Hän käy usein myös jumalanpalveluksissa. Viime marraskuussa hän liittyi kirkon jäseneksi.
”Olin kääntynyt kristityksi ja saanut kasteen jo pakolaisleirillä. Isäni oli katolilainen, äitini ja isoäitini harjoittivat luonnonuskontoa. Kun luin Raamattua, tunsin että sain sieltä apua elämääni”, hän kertoo.
Seurakunnassa hän on tutustunut suomalaisiin ihmisiin ja kulttuuriin paremmin. Hän on tavannut myös muita burmalaisia.
”Vuosi sitten kirkolla vietettiin burmalaista iltaa. Laitoin siellä burmalaista ruokaa”, hän kertoo.
Suomessa vietetyt vuodet ovat opettaneet Pa Hlanerenille itsenäisyyttä. On ollut pakko opetella päättämään omista asioistaan, kun sukulaiset ovat kaukana.
”En ole tavannut äitiäni ja sisarpuoltani sen jälkeen, kun lähdin Thaimaahan. 17-vuotista velipuoltani en ole edes koskaan tavannut. He asuvat nykyään Thaimaassa. Puhumme silloin tällöin puhelimessa.”
Hlaneren on löytänyt ystäviä opiskelun ja urheiluharrastusten, kuten jalkapallon ja kuntosalin kautta. Toisinaan hän laittaa ruokaa burmalaisten ystäviensä kanssa.
”Olen sosiaalinen, mutta Suomessa olen myös huomannut, että välillä on kiva olla yksinkin.”
Tulevaisuus näyttää Hlanerenin mielestä avoimelta. Hän toivoo, että osaisi käsitellä menneet asiat ja alkaisi voida paremmin.
”Olen yrittänyt unohtaa kuoleman ja väkivallan, mutta vaikeat kokemukset tulevat välillä pintaan. Mielessäni on vieläkin paljon masennusta ja surua. Suomessa olen päässyt keskustelemaan kokemuksistani lääkärin kanssa”, hän sanoo.
Myös tiedot sukulaisten kohtaloista ovat ottaneet koville.
”Kun vielä asuin Burmassa, sotilaat ottivat kiinni kaksi enoani ja panivat heidät vankilaan. Vuosi sitten kuulin, että heidät oli tapettu. Vähän myöhemmin isoäitini kuoli 105-vuotiaana.”
Pa Hlaneren uskoo, että parhaiten auttavat vaikeista asioista puhuminen, säännöllinen elämänrytmi, terveellinen ruoka ja liikunta.
”Haluan asua Suomessa, sillä täällä on hyvä olla. Toivon kuitenkin, että vielä joskus pääsisin käymään Burmassa ja saisin tavata sukulaisiani”, hän sanoo.
Jaa tämä artikkeli: