Paljastuminen pelotti
Leikkipaikoilla. – Maisemien ja rakennusten ulkonäkö on säilynyt ennallaan, mutta kotieläintarha on uutta, muistelee Inkeri-liiton puheenjohtaja Alina-Sinikka Salonen. Hän muutti Fallkullaan 14-vuotiaana, lähes 60 vuotta sitten.

Leikkipaikoilla. – Maisemien ja rakennusten ulkonäkö on säilynyt ennallaan, mutta kotieläintarha on uutta, muistelee Inkeri-liiton puheenjohtaja Alina-Sinikka Salonen. Hän muutti Fallkullaan 14-vuotiaana, lähes 60 vuotta sitten.

Paljastuminen pelotti

Inkeriläisyys oli pitkään uhka ja henkilökohtainen kompleksi Alina-Sinikka Saloselle.

Teksti Ulla-Maija Vilmi
Kuva Sirpa Päivinen

Kun Alina-Sinikka Salonen, tai Alina Myllärihän hän tuolloin oli, tuli vanhempiensa kanssa Suomeen 1943, hän oli 2,5-vuotias.

– Minut on kastettu Galinaksi. Rajamuodollisuuksien yhteydessä virkailija sanoi, että otetaan G pois, niin lapsi saa suomalaisen nimen.

Perhe tuli Viron kautta. Inkeriläisiä tuli pakolaisina turvaan sodan jaloista kaiken kaikkiaan 63 000, lähes puolet 140 000 inkeriläisestä.

Noin 400 vuoden aikana suomalaisia oli hakeutunut asumaan Suomenlahden pohjukkaan, Venäjän puolelle, paremman elämän toivossa. Ajan mittaan aluetta ruvettiin kutsumaan Inkerinmaaksi ja ihmisiä inkeriläisiksi. Heitä yhdistivät suomen kieli ja luterilainen usko.

– Neuvostoliiton-passissamme oli kansallisuutena suomalainen. Se oli siellä halveksittava asia. Suomessa taas inkeriläisiä voitiin pitää ryssinä ja venäläisinä. Olemme aina olleet vieraalla maalla.

Sota-aikana vastaanotto oli kuitenkin hyvä. Kun Hangon satamasta lähtenyt tavaravaunu saapui Oittiin, kirkkokuoro tervehti matkalaisia. Ensimmäiset nukkumapaikat heille pedattiin työväen ja palokunnan taloihin.

– Tuntui siltä kuin olisimme taivaassa. Oli ruokaa. Kohtelu oli hyvää, ja raha riitti Suomessa kaikkeen. Kiitollisuus Jumalaa kohtaan leimasi vanhempieni koko loppuelämää.

Äiti ja isä Mylläri saivat töitä Mommilan kartanon maatilalta. Inkeriläisiä alettiin palauttaa Neuvostoliittoon jo seuraavana vuonna 1944. Takaisinmuutto ei kiinnostanut Mylläreitä, vaikka kotikylässä odotti isän 1930-luvulla rakentama talo.

– Kun levisi huhu, ettei muutto ollut pakollinen, äiti kävi tarkistamassa asian valvontaviranomaiselta Hämeenlinnasta. Vielä ei ollut pakollista, mutta myöhemmin joutuisimme itse maksamaan muuton.

– Tiedän, että ihmisiä on myöhemmin viety pakolla pois Suomesta. Paljon riippui siitä, mitä lähiympäristö salli tapahtua. Mommilassa kaikki tiesivät meidät ja olivat meidän puolellamme.

Kun Alina 1947 tuli koulusta kotiin, olivat vanhemmat poissa. Naapurit rauhoittelivat, että isä ja äiti kyllä palaisivat.

– Ehkä nimismies oli etukäteen varoittanut maatilan pehtoria, joka järjesti vanhempani pois. Etsijät joutuivat toteamaan, että oli etsitty, muttei löydetty.

Suomeen jäi vajaa 6 000 inkeriläistä. Osa pakeni Ruotsiin, Kanadaan tai Australiaan. Valtaosa Suomessa olleista inkeriläisistä palasi kuitenkin Neuvostoliittoon. He eivät päässeet koteihinsa, vaan joutuivat kokemaan kovia Keski-Venäjällä.

Suomen inkeriläisillä jatkuivat epävarmat ajat Stalinin kuolemaan asti. Siksi he olivat vaiteliaita ja puhuivat elämänvaiheistaan lähinnä vain keskenään. Myllärit saivat Suomen kansalaisuuden 1957.

Ennen kuin Alina Myllärin oli aika mennä oppikouluun, hän kirjoitti vanhempiensa työhakemuksen Hirvihaaran kartanoon Mäntsälään. Siellä koulua voisi käydä kotoa käsin.

– Kun koulu oli jo alkanut, rehtori kovisteli tuomaan papintodistuksen. Mehän emme olleet kirkonkirjoissa, ei vielä silloin 1951 voitu olla. Äiti meni kirkkoherran luo ja kertoi elämäntarinaamme.

Pappi oli päivitellyt ressukoita. Hän otti perheen kirkonkirjoihin, vaikkei hänellä ollut oikeutta siihen. ”Pitihän tytön päästä kouluun.”

Vaikka ongelma ratkesi onnellisesti, Alina pelkäsi yhä. Jos joku saisi tietää hänen taustastaan, häntä ei varmaan kohdeltaisi samoin kuin toisia. Pian tuli sadepäivä, jolloin voimistelunopettaja-luokanvalvoja ryhtyi käymään läpi luokkansa henkilötietoja.

– Mitä seuraisikaan, jos joutuisin kertomaan kaikkien kuullen syntymäpaikkani ja äitini tyttönimen. Pelkäsin niin, että vapisin ja tärisin. Juuri kun olisi ollut minun vuoroni, opettaja päästi meidät pois. Hän sanoi tekevänsä lopun kotona.

– Selvästikin opettaja ymmärsi minua. Kun jokin aika sitten näin opettajan kuolinilmoituksen, minua harmitti, etten tullut kiittäneeksi häntä, pohtii Alina-Sinikka Salonen, josta itsestään tuli opettaja ja rehtori.

Kun maanviljely loppui Hirvihaarassa 1950-luvun puolivälissä, kartanon omistanut Helsingin kaupunki tarjosi Mylläreille työtä Fallkullan kartanosta Tapanilasta.

– Vanhempani kävivät joka sunnuntai Malmin kirkossa. Parin vuoden jälkeen seurakunta tarjosi heille vahtimestarin ja talonmiehen töitä.

Vaikka elämä oli vakiintunut, epämääräinen ilmi tulemisen pelko, inkeriläisyyden häpeäminen, jatkui 1990-luvulle. Silloin inkeriläisistä alettiin puhua enemmän uuden paluumuuton myötä.

Viime vuosina inkeriläisyys on näyttäytynyt myönteisenä asiana ja identiteettinä. Alina-Sinikka Salonen on tarttunut uudelleen myös isänsä jälkeen jääneisiin papereihin. Isä kirjoitti Inkerissä koetut kauheudet muistiin.

– Niissä kerrotaan myös minun historiaani, millaista oli elää rintamien välissä kesästä 1941 kevääseen 1942. Talot paloivat ja välillä elettiin maakuopissa. Ruoasta oli niin kova pula, että syötäväksi jouduttiin kaivamaan haudattuja hevosia. Jos jostakin saatiin leipää, sitä liotettiin lapselle. Keväällä syötiin heinää.

Jaa tämä artikkeli: