Paljastuminen pelotti
 – Maisemien ja rakennusten ulkonäkö on säilynyt ennallaan, kotieläintarha on uutta, kertoo Alina-Sinikka Salonen, joka muutti Fallkullan kartanoon 14-vuotiaana.

– Maisemien ja rakennusten ulkonäkö on säilynyt ennallaan, kotieläintarha on uutta, kertoo Alina-Sinikka Salonen, joka muutti Fallkullan kartanoon 14-vuotiaana.

Paljastuminen pelotti

Inkeriläisyys oli pitkään uhka Alina-Sinikka Saloselle, joka muutti Suomeen sota-aikana.

Kun Alina-Sinikka Salonen, silloin vielä Alina Mylläri, tuli vanhempiensa kanssa Suomeen 1943, hän oli 2,5-vuotias.

– Minut on kastettu Galinaksi. Rajamuodollisuuksien yhtey­dessä virkailija sanoi, että otetaan G pois, niin lapsi saa suomalaisen nimen.

Perhe tuli Suomeen Viron kautta. Inkeriläisiä tuli pakolaisina turvaan sodan jaloista kaiken kaikkiaan 63 000.

– Neuvostoliiton-passissamme oli kansallisuutena suomalainen. Se oli siellä halveksittava asia. Suomessa taas inkeriläisiä voitiin pitää ryssinä ja venäläisinä. Olemme aina olleet vieraalla maalla.

Vastaanotto oli kuitenkin hyvä. Kun Hangon satamasta lähtenyt tavaravaunu saapui Oittiin, kirkkokuoro toivotti matkalaiset tervetulleiksi. Ensimmäiset nukkumapaikat tulijoille pedattiin työväen ja palokunnan taloihin.

– Tuntui siltä kuin olisimme olleet taivaassa. Oli ruokaa. Kohtelu oli hyvää, ja raha riitti Suomessa kaikkeen. Kiitollisuus Jumalaa kohtaan leimasi vanhempieni koko loppuelämää.

Äiti ja isä Mylläri saivat töitä Mommilan kartanon maatilalta. Inkeriläisiä alettiin palauttaa Neuvostoliittoon jo seuraavana vuonna 1944. Takaisinmuutto ei kiinnostanut Mylläreitä, vaikka kotikylässä odotti isän rakentama talo.

– Kun levisi huhu, ettei muutto ollut pakollinen, äiti kävi tarkistamassa asian valvontaviranomaiselta Hämeenlinnasta. Vielä ei ollut pakollista, mutta myöhemmin joutuisimme itse maksamaan muuton.

– Tiedän, että ihmisiä on myöhemmin viety pakolla pois Suomesta.

Kun Alina 1947 tuli koulusta kotiin, vanhemmat olivat poissa. Naapurit rauhoittelivat, että isä ja äiti kyllä palaisivat.

– Ehkä nimismies oli etukäteen varoittanut maatilan pehtoria, joka järjesti vanhempani pois. Etsijät joutuivat totea­maan, että oli etsitty, muttei löydetty.

Suomeen jäi vajaa 6000 inkeriläistä. Osa pakeni Ruotsiin, Kanadaan tai Australiaan. Valtaosa Suomessa olleista inkeriläisistä palasi kuitenkin Neuvostoliittoon, heidän joukossaan Alinan vanhempien sisarukset perheineen. He eivät päässeet koteihinsa, vaan joutuivat kokemaan kovia Keski-Venäjällä.

Epävarmat ajat jatkuivat Stalinin kuolemaan 1953 asti. Suomen inkeriläiset puhuivat elämänvaiheistaan lähinnä keskenään. Myllärit saivat Suomen kansalaisuuden 1957.

Ennen oppikouluun menoa Alina-Sinikka kirjoitti vanhempiensa puolesta työhakemuksen Hirvihaaran kartanoon Mäntsälään. Siellä koulua voisi käydä kotoa käsin.

– Kun koulu oli jo alkanut, rehtori kovisteli tuomaan papintodistuksen. Mehän emme olleet kirkonkirjoissa. Äiti meni kirkkoherran juttusille ja kertoi tarinamme.

Pappi otti perheen kirkonkirjoihin, vaikkei hänellä ollut oikeutta siihen. Pitihän tytön päästä kouluun.

Kun maanviljely loppui Hirvihaarassa 1950-luvun puolivälissä, kartanon omistanut Helsingin kaupunki tarjosi Mylläreille työtä Fallkullan kartanosta Tapanilasta.

– Vanhempani kävivät joka sunnuntai Malmin kirkossa. Parin vuoden jälkeen seurakunta tarjosi heille vahtimestarin ja talonmiehen töitä.

Vaikka elämä oli vakiintunut, epämääräinen inkeriläisyyden häpeäminen jatkui 1990-luvulle asti. Silloin inkeriläisistä alettiin puhua enemmän julkisuudessa uuden paluumuuton myötä.

Viime vuosina inkeriläisyys on alkanut näyttäytyä myönteisenä. Alina-Sinikka Salonen on tarttunut uudelleen isältään jääneisiin papereihin.

– Ymmärsin, että niissä kerrotaan myös minun historiaani, millaista oli elää rintamien välissä kesästä 1941 kevääseen 1942. Talot paloivat ja välillä elettiin maakuopissa. Ruoasta oli niin kova pula, että syötäväksi jouduttiin kaivamaan haudattuja hevosia. Jos jostakin saatiin leipää, sitä liotettiin lapselle. Keväällä syötiin heinää.

Alina-Sinikka Salonen on työskennellyt opettajana, erityisopettajana, kouluhallituksen ylitarkastajana ja Itä-Hakkilan koulun rehtorina. Nyt hän on Suomen Inkeri-liiton puheenjohtaja.

– Olemme samoja inkeriläisiä kaikki, olemmepa sitten palanneet Suomeen ennemmin tai myöhemmin. Haluan toimia sen puolesta, ettei ketään syrjittäisi.

Jaa tämä artikkeli: