null Paluu luterilaiseksi

Kotiin tuleminen. Diakonissalaitoksen kirkossa koulun avajaisjumalanpalveluksessa opiskelija Johanna Matikka yllättyi täysin tästä tunteesta. Hän on elänyt monenlaisissa hengellisissä yhteisöissä. Kuva: Jukka Granström

Kotiin tuleminen. Diakonissalaitoksen kirkossa koulun avajaisjumalanpalveluksessa opiskelija Johanna Matikka yllättyi täysin tästä tunteesta. Hän on elänyt monenlaisissa hengellisissä yhteisöissä. Kuva: Jukka Granström

Paluu luterilaiseksi

Johanna Matikka liittyi nuorena aikuisena takaisin kirkkoon. Se tuntui samalta kuin avaisi kotioven.

Johanna Matikan lapsuudenkodissa Käpylässä kuuluttiin kirkkoon, mutta ei puhuttu uskonasioista. Koulun uskontotunnitkin soljuivat ohi jälkeä jättämättä.

– Opin mitä on uskonto käsitteenä, mutta hengellisyydestä en mitään, Matikka muistelee.

Tilanne muuttui, kun hän kymmenvuotiaana päätyi tuttavan ehdotuksesta Siiloan-seurakunnan lastenleirille.

– Viihdyin tosi hyvin. Sain paljon kavereita ja halusin leirille uudestaan.Kesät kuluivat, lastenleirit vaihtuivat nuortenleireiksi. Vähitellen opetus henkilökohtaisesta uskonratkaisusta alkoi puhutella.

– Minua ei painostettu mihinkään, mutta 13-vuotiaana tein järjen tasolla sellaisen päätöksen, että haluan elää niin kuin kristitty, niin kuin olin oppinut. Päätökseeni ei liittynyt mitään vahvaa tunnetta tai yliluonnollisuutta, mutta sen jälkeen mielsin itseni uskovaiseksi.

Koulussa kaveripiiri pysyi samana. Vain bileisiin Johanna ei lähtenyt. Identiteetti vahvistui viikonloppuisin samanhenkisessä seurassa.

– Hengailin Siiloanin nuortenilloissa ja seurakunnan kokouksissa. Sellainen yhteisöllisyys, jossa perheet liikkuvat yhdessä ja kyläillään paljon, oli minulle uutta. Menin porukan mukana ja tutustuin aina uusiin ihmisiin.Hengellisesti vahvaan, helluntailiikkeestä erkaantuneeseen ryhmäänliittyminen oli myös kasvavan nuoren uhmaa kotia ja luterilaisuutta kohtaan. Radikaali toiminta veti puoleensa.

– Luterilaisuus edusti minulle tylsyyttä ja ilottomuutta.

Ennakkokäsityksistään huolimatta Matikka päätyi luterilaisen kotiseurakuntansa Käpylän rippileirille. Hän kävi nuorisonohjaajan kanssa monia syvällisiä keskusteluja ja muistelee tätä vieläkin lämmöllä. Leiri ei ollut huono kokemus, mutta karismaattisiin kokouksiin verrattuna opetus tuntui laimealta.

Saman kesän lopulla Matikka teki oman ratkaisunsa; hän kävi Siiloan-seurakunnan leirillä järvessä upotuskasteella. Parin vuoden ajan yhteys seurakuntaan jatkui tiiviinä, kunnes nuorten toiminta 1990-luvun alussa yllättäen hajosi. Monelle nuorelle se oli vaikea paikka.

– Muistikuvani on, että toiminta joutui jonkinlaiseen kriisiin. Siinä tilanteessa osa nuorista ”lähti maailmaan”, niin kuin käsite kuului.Johanna Matikka ajautui uuteen pieneen yhteiskristilliseen yhteisöön, joita 1990-luvulla syntyi kuin sieniä sateella. Siellä oli hänen mielestään paljon rehellistä etsintää, mutta toiminta ei ollut ihan terveellä pohjalla.

Näissä kuvioissa Matikka tapasi tulevan puolisonsa. Hän avioitui 19-vuotiaana, ja pariskunta muutti Kirkkonummelle. Hengellinen yhteys löytyi Järvenpään Vapaaseurakunnasta, joka oli aiempia isompi instituutio. Samassa yhteydessä nuori rouva erosi luterilaisesta kirkosta.

– Käytimme kaiken vapaa-aikamme seurakunnan toimintaan. Päivätyön ohessa rakensimme omaa kotia, myimme ensimmäisen ja rakensimme toisen. Saimme myös lapsen. Kulutimme itsemme jo nuorina loppuun.Pariskunnan ero seitsemän vuoden jälkeen oli monelle seurakunnassa järkytys.

– Olimme ehkä avioparina jonkinlainen esikuva. Mutta omine kipuinemme olisimme tarvinneet enemmän tukea.

 

Oli aika lyödä luukut kiinni ja vetäytyä yksinäisyyteen. Matikka muutti pienen tyttärensä kanssa takaisin Helsinkiin ja alkoi potea. Sitä riitti.

– En menettänyt uskoani, mutta kyseenalaistin kaiken oppimani: Mitä on olla kristitty? Mitä on oikea ja väärä? Mitä on hyvä elämä? Mikä on aitoa minua? Kävin pitkää ja raadollista dialogia Jumalan kanssa.

 

"Luterilaisuus edusti minulle tylsyyttä ja ilottomuutta."

Kahden vuoden itsetutkistelun jälkeen Johanna Matikka kömpi kolostaan. Elämän suunta alkoi jälleen hahmottua. Matikka jätti työnsä sihteerinä ja aloitti opinnot sosionomi-diakoniksi. Samoihin aikoihin hän tapasi nykyisen puolisonsa.

Syksyllä 2007 opintojen avajaisjumalanpalveluksessa Diakonissalaitoksen pienessä kirkossa tuoreen opiskelijan yllätti kotiin tulemisen tunne. Se kosketti syvästi.

– Kaikki se harmaus ja värittömyys, joka luterilaisuudessa nuorena ärsytti, alkoi puhua ihan uutta tarinaa. Virrenveisuu toi kyyneleet silmiin.

 

Matikka liittyi 28-vuotiaana takaisin kirkkoon Malmin seurakunnan jäseneksi. Hän on löytänyt kirkosta paikkoja, joissa voi olla oma itsensä ja kokea yhteyttä. Kirkon ammattiin valmistavat diakoniatyön opinnot ovat antaneet paljon uutta pureskeltavaa.

Mutta valmiita vastauksia ei enää ole. Matikka on pohtinut paljon myös luterilaisen kirkon roolia muuttuvassa maailmassa.

– Luterilaisuus tuntuu avaralta hengellisyydeltä, johon voin tällaisia asioita läpikäyneenä kiinnittyä. Toisaalta kirkon väljyys on myös sen tulevaisuuden uhkakuva. Mikä on luterilainen identiteetti?  

Minna-Sisko Mäkinen

Jaa tämä artikkeli: