Philippe Claudel kuvaa hienovaraisesti kärsiviä ihmisiä ja heidän mielenliikkeitään.
Paossa
Kuka pakenee väkivaltaa, kuka itseään ja entistä elämäänsä. Syksyn käännösromaaneissa ihmiset joutuvat lähtemään.
Varjoihmisiä
Philippe Claudel: Varjojen raportti.
Otava 2009.
Ranskalaisen Philippe Claudelin toinen suomennos, Varjojen raportti on vakuuttava ja järkyttäväkin lukukokemus.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin täsmentämättömään saksalaisen kielialueen kylään. Eletään natsivallan loppumisen ensimmäisiä vuosia. Sota on jättänyt mystiseen ja omalakiseen kylään syvät arvet, ja asukkaat yrittävät kaikin tavoin kieltää tapahtuneet asiat.
Kaikki alkaa siitä, kun kylässä vuoden asunut muukalainen Anderer on surmattu. Tapahtunutta dokumentoimaan syyllisyydentuntoiset kyläläiset pyytävät Brodeckia, joka on itsekin alun perin muualta tullut. Brodeck on paitsi kirjan kertoja, myös sen päähenkilö, jonka sodan aikaisiin kärsimyksiin palataan yhä uudelleen takautumin.
Tapahtumien keskushenkilö on kuitenkin Anderer. Hän tulee ulkopuolisena havainnoimaan kyläläisten arkielämää ja laittaa tapahtumat liikkeelle kuin Woland Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan kirjassa.
Andererista voi löytää myös Kristus-hahmon. Hän on eräänlainen peili, joka näyttää ihmiset sellaisina kuin he ovat. On tahoja, jotka eivät kestä totuutta, ja totuuden paljastajasta on päästävä eroon.
Claudel kuvaa loistavasti miljöötä, ihmisiä ja heidän peloista syntyviä mielenliikkeitään. Salaperäisyys, hienovarainen vertauskuvallisuus ja kärsiviä ihmisiä kuvaavien lauseiden kirkkaus tekevät lukukokemuksesta unohtumattoman. Varjojen raportti asettaa Claudelin eurooppalaisen kirjallisuuden eturiviin.
Hannu Kylkisalo
Rikottu maa
Kim Echlin: Kadonneet. Tammi 2009.
Kanadalaisen Kim Echlinin romaani Kadonneet kertoo rakkaudesta, joka on poikkeuksellisen sitkeää lajia.
Kertomus alkaa siitä, kun 16-vuotias Anne rakastuu Sereyhin, itseään muutamaa vuotta vanhempaan kambodžalaispoikaan, joka on Kanadassa paossa punakhmerien hirmuhallintoa. Mutta kun Kambodžan rajat avautuvat, Serey palaa kotimaahansa etsimään sinne jäänyttä perhettään.
Kuluu kymmenkunta vuotta, mutta Anne ei unohda suurta rakkauttaan. Lopulta hänen on matkustettava Phnom Penhiin etsimään Sereytä.
Anne löytää Sereyn, mutta myös rikotun maan, jossa on muutaman vuoden aikana kuollut kaksi miljoonaa ihmistä, osa on tapettu, osa on menehtynyt nälkään ja sairauksiin. Pian hän huomaa, etteivät julmuudet ole vieläkään ohi, ettei maassa, jota hallitaan pelon voimalla, ole kukaan turvassa.
Annen ja Sereyn rakkaustarina toimii aluksi kuin suojaava verho, jonka raoista välillä kurkistetaan Kambodžan raakaan historiaan ja yksittäisten ihmisten kertomuksiin. "Täällä oli ihan yleistä, että ihmiset olivat kadottaneet jonkun. Yhtä yleistä kuin että heiltä puuttui käsi tai jalka."
Kun kuolleita ja kärsineitä on paljon, heidän tarinansa alkavat tuntua samalla tavalla etäisen anonyymeiltä ja toistensa kaltaisilta kuin ne loputtomat pääkallot, joilla Kambodžan kansanmurhaa on havainnollistettu. Mutta sitten julmuuden aalto nielaisee myös romaanin päähenkilöt, ja lukija huomaa eläytyvänsä fiktiivisten hahmojen kohtaloon.
Kaisa Halonen
Sodalta piilossa
Owen Sheers: Vastarinta. Otava 2009.
Walesilainen runoilija, toimittaja ja kirjailija Owen Sheers näyttää tuntevan lampaanhoidon. Niin tarkasti hänen esikoisromaaninsa kuvailee pienessä walesilaisessa kylässä asuvien naisten päivittäistä arkea. Elämää värittää huoli ja selviytymisen halu, sillä aviomiehet ovat yksissä tuumin viestiä jättämättä lähteneet vastustamaan saarelle tunkeutuneita miehittäjiä.
Kirjassa kuvataan vaihtoehtoista todellisuutta, jonka toteutumista pelättiin toisen maailmansodan aikana: Normandian maihinnousun epäonnistumista ja Hitlerin natsiarmeijaa miehittämässä Britanniaa. Viipyilevään kerrontaan limittyy monia tasoja ja trillerin aineksia.
Syrjäiseen naisten asuttamaan kylään lähetetään pieni miehittäjäarmeijajoukko suorittamaan salaista tehtävää. Lähestyvä ankara talvi saa kylän naiset suostumaan yhteistyöhön vihollisten kanssa. Miehet auttavat naisia raskaissa töissä, ja hauras ystävyyskin tuntuu olevan mahdollista.
Kevään tultua kylän eristyneisyys alkaa murtua. Jäljelle jää kysymys, voiko ympärillä sotiva maailma antaa pienelle yhteisölle anteeksi sen, että se hetkeksi unohti viholliskuvansa ja eli sovussa ja ystävyydessä.
Susanna Saxell
Suloista laastaria
Anna Gavalda: Lohduttaja. Gummerus 2009.
Kukapa keski-ikään ehtinyt ei olisi saanut ainakin muutamaa kolhua, kulumaa ja ryppyä — niin ruumiiseensa kuin mieleensäkin? Näihin sielun pieniin naarmuihin on suloista laastaria ranskalaisen Anna Gavaldan uusin romaani Lohduttaja.
Lohduttajan päähenkilö on 47-vuotias arkkitehti Charles Balanda, jonka elämä ja parisuhde tuntuvat kuihtuneilta. Avovaimoa ei voi suudella, kun hänellä on kasvonaamio. Matkatyö vie voimat ja ajan.
Sitten yllättävä kuolinviesti herättää eloon menneisyyden.
Ehkä on vähän kliseistä kertoa siitä, kuinka keski-ikäinen mies pistää asiat elämässään uuteen tärkeysjärjestykseen. Viis keittiön laadukkaista pintamateriaaleista, kun maaseudulta löytyy ränsistynyt talo, jossa on hurmaavan epäsovinnainen emäntä ja laumoittain lapsia ja eläimiä.
Gavalda vastaa kuitenkin kaiherrukseen, jonka moni itsessään tunnistaa: voisiko olla mahdollista jättäytyä pikkuporvarillisten kuvioiden ulkopuolelle, löytää yhteys ja aidompi, mielekkäämpi elämä?
Harvalta onnistuu tämä tyylilaji, jota tekisi mieli kutsua ranskalaiseksi: tarkkaan annosteltu boheemius maustettuna tragikomedialla ja pienillä piristävillä tunnemyrskyillä. Gavaldalta se sujuu — hän on jo aiemmissa teoksissaan näyttänyt olevansa sen mestari.
Kaisa Halonen
Irti menneisyydestä
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär. Otava 2009.
Jacob Schwart pakenee perheensä kanssa Hitlerin vainoja Yhdysvaltoihin. Mies saa töitä hautausmaan hoitajana, ja perhe asettuu asumaan hautausmaalla sijaitsevaan mökkiin.
Haudankaivajan tyttäressä Joyce Carol Oates kertoo Jacobin kolmannen lapsen, New Yorkin satamassa syntyneen Rebeccan, tarinan.
"Sinä olet syntynyt täällä, sinulle ne eivät tee pahaa", ennustaa haudankaivaja tyttärelleen. Rebeccan on vaikea uskoa veljiään, kun he kertovat millaisia vanhemmat Saksassa asuessaan olivat: he nauroivat ja kävivät oopperassa.
Hautausmaan mökissä elää eristäytynyt perhe, jota hallitsee katkeroitunut isä. Hän opettaa lapsensa kaihtamaan kaupungin asukkaita, niitä muita.
Rebecca haluaa unohtaa ja aloittaa uuden elämän, mutta saa huomata menneisyyden kuvioiden toistuvan. Unohdettu seuraa tiiviisti mukana, unissa ja pelkotiloissa.
Tuottelias amerikkalaiskirjailija Joyce Carol Oates käsittelee tarinassaan selviytymistä, rakkautta, natsien vainoja ja perheväkivaltaa. Myös Oatesin teosten pääteema, naisen asema amerikkalaisessa yhteiskunnassa, on vahvasti läsnä. Kirjailija ei kaunistele raakoja elämänkohtaloita.
Ensi alkuun puuduttavan pitkältä tuntuva teos tempaa lopulta mukaansa niin, ettei sitä malttaisi laskea kädestään. Viimein Rebecca tuntuu tekevän sovinnon elämänsä kanssa.
Susanna Saxell
Jaa tämä artikkeli: