Laiton kutsumus. Kolme katolista naispiispaa ja Ranskan ensimmäinen katolinen naispappi Lyonissa, Ranskassa, heinäkuussa 2005. Oikealla piispa Christine Mayr-Lumetzberger, sitten vihittävä Genevieve Beney sekä piispat Gisela Forster ja Patricia Fresen. Pyhän istuimen kannalta tämä kuten muutkin katolisten naispappien vihkimykset ovat laittomia. Kuva: Lehtikuva
Papeiksi vihityt naiset haastavat Vatikaanin
Katolisten naispappien ymmärtäjät hämmentävät katolista kirkkoa. Vatikaani luokittelee naisten pappisvihkimysten toimittamisen ja vastaanottamisen kaikkein vakavimpien kirkollisten rikkomusten luokkaan.
Toukokuussa paavi Benedictus XVI erotti tehtävistään William Morrisin. Australialaisen Toowoomban hiippakunnan piispa sai lähteä kolme vuotta ennen eläkkeelle siirtymistään.
Syyksi ilmoitettiin, että Morris oli paimenkirjeessään vuonna 2006 ehdottanut uhkaavan pappispulan ratkaisuksi muun muassa naisten vihkimistä papeiksi. Morrisilla oli tosin ollut Vatikaanin kanssa kiistaa muistakin uudistushankkeista.
Naisten vihkiminen papeiksi saa koko ajan lisää ymmärtämystä katolisessa kirkossa. Joidenkin kyselytutkimusten mukaan kannatus oli 1970-luvulla seurakuntalaisten keskuudessa korkeimmillaan 30 prosenttia, kun se 2000-luvulla on ollut jopa 60 prosenttia.
Sveitsiläinen piispa Markus Büchel antoi pääsiäisenä 2011 lausunnon, jonka mukaan naispappikysymyksestä täytyy voida keskustella. Ennen Bücheliä samanlaisia lausuntoja ovat antaneet muutkin yksittäiset piispat ja teologit. Paine tabun murtamiseen on ilmeisen kova.
Katolisen kirkon opillinen kanta naisten vihkimiseen papeiksi on tähän asti ollut selvä: sellaista ei voi eikä saa tehdä.
Toisenlaiseen linjaan olisi myös ollut aineksia. Paavillinen raamattukomissio totesi selvitystyönsä tuloksena 1970-luvun puolivälissä, että Uudesta testamentista ei löydy perusteita naisten sulkemiselle pappisviran ulkopuolelle.
Tämä tulos ei tyydyttänyt Vatikaanin uskonopin kongregaatiota, jonka oma selvitys päätyi aivan päinvastaiseen lopputulokseen. Naiset eivät voineet olla pappeja, koska Kristus valitsi apostoleiksi vain miehiä ja koska kirkolla oli niin pitkä ja jatkuva miespappeuden perinne. Seurakunta ei voisi ymmärtää ehtoollista toimittavan papin toimivan Kristuksen persoonassa, jos hän olisi nainen.
Huomattavaa on, että asiassa ei vedottu niinkään Raamatusta löytyvään Herran käskyyn kuin perinteeseen ja Kristuksen esimerkkiin.
Lopullisen naulan arkkuun tuntui iskevän paavi Johannes Paavali II, kun hän kiertokirjeessään Ordinatio sacerdotalis (Pappisvihkimys) vuonna 1994 kaikella arvovallallaan julisti, ettei kirkolla ollut mitään oikeutta sallia naisten pappisvihkimystä ja että kaikkien tuli mukisematta noudattaa tätä päätöstä.
Paavi ei sanonut, että päätös kuuluisi erehtymättömän opetuksen piiriin, mutta käytännössä siihen on suhtauduttu samalla vakavuudella.
Ensimmäinen katolinen naispappi vihittiin tiettävästi kommunistisessa Tsekkoslovakiassa vuonna 1970. Taustalla oli valtion pyrkimys synnyttää maahan kansallinen tsekkiläis-katolinen kirkko vastapainoksi Roomalle uskolliselle kirkolle.
Valtion hankkeita vastustamaan syntyi maanalainen katolinen kirkko. Se vihki palvelukseensa salaisesti piispoja ja pappeja, joiden joukossa oli myös naimisissa olevia miehiä ja naisia. Heidän panostaan tarvittiin, eivätkä viranomaiset osanneet niin helposti epäillä heitä papin viran harjoittamisesta.
Ludmila Javorová oli yksi ensimmäisistä papiksi vihityistä naisista. Hän on tähän mennessä ainoa julkisuuteen tulleista naispapeista, mutta muitakin tiedetään olevan olemassa. Hänet vihki papiksi joulukuussa 1970 maanalaisen kirkon piispa Felix Maria Davidek. Javorová toimi vuoteen 1988 asti myös piispansijaisena.
Salaisesti papeiksi vihityt olivat kommunismin sortumisen jälkeen ongelma Vatikaanille. Osalle heistä Vatikaani suostui lopulta myöntämään pappisoikeudet erilaisten ehtojen täyttämisen jälkeen. Naisten vihkimyksiä Vatikaani ei ole koskaan tunnustanut, vaikka piispa Davidek oli kertomansa mukaan pitänyt Vatikaanin ajan tasalla niistäkin.
Javorová suhtautuu nykyään optimistisesti naispappeuden toteutumiseen katolisessa kirkossa ja pitää sitä lähinnä ajan kysymyksenä. Hänen kokemuksensa on, että se ei ole ongelma seurakuntalaisille. Naisia toimi pappeina Tsekkoslovakiassa 30 vuoden ajan eikä kukaan pannut sitä pahakseen.
Naispappien joukosta löytyy yksi hyvin tunnettu julkisuuden henkilökin, irlantilainen laulaja Sinead O’Connor. Hänen maineensa tahriintui katolilaisten keskuudessa vuonna 1992, kun hän repi kameran edessä paavi Johannes Paavali II:n kuvan amerikkalaisessa Saturday Night Live -televisio-ohjelmassa.
O’Connor halusi teollaan kiinnittää huomion lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön katolisessa kirkossa. Hän oli itse asiassa huomattavasti edellä aikaansa, kun ottaa huomioon, että Yhdysvalloissa hyväksikäyttöskandaali puhkesi vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Myöhemmin O’Connor pyysi anteeksi kuvan repimistä.
Sinead O’Connorin vihki papiksi virallisen katolisen kirkon ulkopuolella oleva irlantilainen piispa Michael Cox, ja vihkimys oli Coxin idea. Hänen taustayhteisönsä on nimeltään The Irish Orthodox Catholic and Apostolic Church. Vihkimys tapahtui tärkeässä pyhiinvaelluskohteessa Lourdesissa Ranskassa keväällä 1999.
O’Connor otti pappisnimekseen Mother Bernadette Mary. Se viittaa samannimiseen tyttöön, jonka näyt Neitsyt Mariasta tekivät Lourdesista kuuluisan. Vatikaani ei tietenkään ole tunnustanut O’Connorin vihkimystä.
Uusi vaihe katolisten naispappien historiassa alkoi Tonava-joella Itävallassa kesäkuun lopussa 2002. Silloin yli 200 ihmistä oli todistamassa, kun argentiinalainen piispa Romulo Braschi vihki seitsemän naista papeiksi. Braschi ei ollut tällöin Vatikaanin tunnustama piispa, mutta hän oli kuitenkin saanut oman vihkimyksensä piispaksi apostolisen suksession omaavilta piispoilta.
Papeiksi vihittyjen naisten joukossa oli neljä saksalaista, kaksi itävaltalaista ja yksi amerikkalainen. Heidän keski-ikänsä oli 59. Naiset olivat valmistautuneet vihkimykseen kolme vuotta kestäneellä yksityisellä teologisella ordinaatiokurssilla. Aiemmin samana keväänä heidät oli vihitty diakoneiksi. Vihkimys tapahtui jokilaivalla ensi sijassa sen vuoksi, että silloin naiset eivät olleet kenenkään piispan hallintoalueella.
Naiset olivat hyvin tietoisia siitä, että heidän vihkimyksensä oli kirkkolain mukaan laiton, mutta he pitivät sitä silti pätevänä. Laissa sanotaan, että papiksi voidaan vihkiä vain kastettuja miehiä. Tärkeää heille oli se, että piispa Braschin kautta heille välittyi apostolinen suksessio ja että heillä oli sisäinen kutsumus papiksi.
Vatikaani varoitti naisia, että jolleivät he katuisi ja tunnustaisi vihkimystä epäpäteväksi, heidät erotettaisiin kirkon yhteydestä.
Braschia Vatikaani piti skismaattisen yhteisön perustajana ja sen vuoksi kirkon ykseyden rikkojana. Naiset eivät perääntyneet tapahtuneesta, joten rangaistus pantiin toimeen.
Samantapaiset katolisten naisten pappisvihkimykset jatkuivat seuraavina vuosina. Vihkijöiksi ei kuitenkaan enää tarvittu miespiispoja, sillä vuodesta 2003 lähtien oli jo olemassa katolisia naispiispoja. Ensimmäiset heistä olivat saaneet vihkimyksensä laillisilta miespiispoilta, joiden henkilöllisyys kuitenkin pidettiin tiukasti salassa. Vihittäviin kuului naimattomia, perheellisiä, eronneita ja eronneiden kanssa naimisissa olevia naisia.
Vihkimyspaikkojen suhteen jatkui Itävallassa aloitettu perinne: vihkimyksiä tapahtui laivoilla esimerkiksi Bodenjärvellä, joka sijaitsee Saksan, Sveitsin ja Itävallan rajalla, ja Saint Lawrence -joella Kanadan ja Yhdysvaltain rajalla. Tunnetuin katolinen naispiispa on vuoden 2002 pappisvihkimykseen osallistunut itävaltalainen Christine Mayr-Lumetzberger.
Vatikaani on vastannut vihkimysten määrän kasvuun määräämällä niihin osallisuudesta automaattisen ekskommunikaation, joka tarkoittaa ehtoollisyhteyden katkaisemista ja kieltoa osallistua kaikkiin liturgisiin toimituksiin.
Vuonna 2010 naisten pappisvihkimysten toimittaminen ja vastaanottaminen määriteltiin kaikkein vakavimpien kirkollisten rikkomusten luokkaan yhdessä muun muassa lasten seksuaalisen hyväksikäytön kanssa.
Nykyään katolisia naispappeja on jo yli 100 ja määrä kasvaa. Kaikki katolisen naispappeuden kannattajat eivät pidä laittomia vihkimyksiä järkevinä. Heidän mielestään pitäisi odottaa rauhassa, kunnes aika on kypsä, ja paaviksi saadaan mies, joka on avoin asialle. Tai sitten on odotettava, kunnes alati paheneva pappispula pakottaa vihkimään myös naisia.
Mikko Ketola
Kirjoittaja toimii kirkkohistorian yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.
Jaa tämä artikkeli: