Hyvä sulattaa. Klaus Härö kuvaa hurskaan ihmisen uskoa hyvään. Pappi Jaakob rakentaa hyvyytensä Jumalansa varaan. Heikki Nousiainen teki hienon roolityön sokeana pappi Jaakobina.
Papista on moneksi
Elokuvissa papille lankeaa usein joko pyyteettömän hyväntekijän tai pahan paimenen rooli. Parhaat pappiskuvaukset tarjoavat hahmoilleen enemmän liikkumatilaa.
Pappeihin kohdistuu ristiriitaisia odotuksia. Yhtäältä papin on oltava mahdollisimman tavallinen. Ainakin seksuaali- ja sukupuoli-identiteetiltään normipapin on suotavaa kuulua enemmistöön.
Toisaalta papilta edellytetään esimerkillistä nuhteettomuutta ja moraalista suoraselkäisyyttä. Mitä ahtaammassa tai toisaalta julkisemmassa ympäristössä pappi toimii, sitä helpommin hänen henkilökohtainen elämänsä joutuu suurennuslasin alle.
Elokuvissa papit ovat usein eräänlaisia ihmisyyden koekaniineja. Heidän hahmojensa kautta elokuvantekijät tarkastelevat erilaisia eettisiä kysymyksiä sekä erehtymisen inhimillisyyttä. Tässä suhteessa elokuvien papit muistuttavat elokuvien poliiseja, jotka kuvataan usein joko moraalinvartijoina tai -rikkojina.
Elokuvahistorian tunnetuin pappiskuvaus lienee Robert Bressonin Maalaispapin päiväkirja (1951), joka perustuu George Bernanosin 1930-luvulla ilmestyneeseen saman nimiseen romaaniin. Elokuva kertoo nuoren ja sairaalloisen papin (Claude Laydu) yksinäisestä elämästä ranskalaisessa maalaiskylässä.
Kyläläiset vieroksuvat heiveröistä pappiaan alusta lähtien, mutta lopullisesti maalaispappi joutuu yhteisön hampaisiin puuttuessaan asioihin, jotka herättävät hänen huolestuneisuutensa.
Kun pahenevista vatsakivuista kärsivä pappi vihdoin hakeutuu lääkärin vastaanotolle, hän saa tietää sairastavansa syöpää. Pappi on liian heikko palatakseen takaisin kotiin, joten hän raahustaa entisen opiskelutoverinsa luokse kuolemaan.
Pappi pyytää toveriltaan viimeistä siunausta, mutta tämä epäröi toteuttaa pyyntöä, koska ei itse toimi enää pappina. Siihen maalaispappi vastaa viimeisinä sanoinaan: "Mitä sillä on väliä? Kaikki on armoa".
Maalaispapin päiväkirjan tiedetään innoittaneen Ranskan uuden aallon elokuvaohjaajia. Tuoreeltaan Bressonin elokuvan on saattanut nähdä myös Alfred Hitchcock, jonka Kanadaan sijoittuva moraalidraama Minä tunnustan (1953) on jonkinlainen outo lintu ohjaajan tuotannossa.
Montgomery Clift näyttelee elokuvassa järkkymätöntä Isä Logania, jolle tuttu mies tunnustaa tekemänsä murhan. Pappi säilyttää rippisalaisuuden silloinkin, kun poliisi alkaa epäillä häntä itseään veriteosta.
Kaikki katoliset papit eivät ole yhtä altruistisia kuin Isä Logan. Meksikolaisen Carlos Carreran Isä Amaron rikoksessa (2002) nuori pappi (Gael García Bernal) antautuu kiellettyyn suhteeseen kauniin Amelian (Ana Claudia Talancón) kanssa.
Kun Amelia tulee raskaaksi, Amaro järjestää tälle abortin, johon tyttö menehtyy. Tunnontuskat eivät estä Amaroa jatkamasta pappina, ja tapahtuneesta tietämättömän seurakunnan edessä hän toimittaa Amelian hautauksen.
Katolista kirkkoa ravisuttaneet pedofiiliskandaalit ovat näkyneet elokuvissakin. Yorkshiren poliisin korruptoituneisuutta 1970- ja 80-luvuilla ruotivassa Red Riding -elokuvatrilogiassa (2009) pedofiilirenkaan paatunein jäsen on pappi.
Toisenlaisen näkökulman aiheeseen tarjoaa John Patrick Shanleyn Doubt –Epäilys (2008), joka kuvaa kovaotteisen nunnan ja liberaalin papin umpikujaan ajautuvaa tahtojen taistelua 1960-luvun New Yorkissa.
Nunna Aloysius (Meryl Streep) johtaa katolista koulua pelolla ja ankaruudella. Isä Flynn (Philip Seymour Hoffman) puolestaan kaitsee laumaansa välineinään myötätunto, suhteellisuudentaju ja huumori.
Kun isä Flynn ottaa koulun ensimmäisen mustan oppilaan erityisen huolenpitonsa kohteeksi, Aloysius alkaa epäillä papin lähentelevän poikaa. Olemattomat todisteet saavat Aloysiuksen vakuuttumaan papin syyllisyydestä, ja hän painostaa tämän eroamaan.
Elokuvan avainkohtauksena voi pitää Isä Flynnin seurakunnalleen pitämää saarnaa, jonka aiheena on juoru. Juoru leviää ympäriinsä rikkirevityn untuvatyynyn höyhenten tavoin, eikä kaikkia höyheniä ole enää mahdollista kerätä talteen, vaikka juoru osoittautuisikin perättömäksi.
Doubt näyttää, mitä tapahtuu kun ihminen omaksuu kaikkitietävän Jumalan roolin. Elokuvan käsikirjoittaja-ohjaaja itse välttää ottamasta kyseistä roolia: päähenkilöt säilyttävät salaisuutensa, ja katsojan on tehtävä tulkintansa saman tiedon – tai epäilyksen – varassa kuin Sisar Aloysius teki omansa.
Shanleyn elokuva pakottaa katsojan pohtimaan ikiaikaisia kysymyksiä unohtamatta historiallista ja yhteiskunnallista tilannetta. 1960-luvun Yhdysvalloissa kaikki vähemmistöt kärsivät paranoiaa lietsovista ennakkoluuloista, mustien lisäksi esimerkiksi intiaanit ja homoseksuaalit.
Doubtia suoremmin papin homoseksuaalisuutta on käsitellyt Antonia Bird hienossa Priest-elokuvassaan (1994). Rohkeasti elokuvantekijät ovat tarttuneet myös insestin sekä papin vaitiolovelvollisuuden teemoihin.
Pappeutta kuvaavista elokuvista ei voi pitkään puhua päätymättä Pohjoismaihin. Tytti Soila, Gunnar Iverson ja Astrid Soderbergh Widding ovat listanneet pohjoismaiseen elokuvaan yhdistettyjä piirteitä, joita ovat olleet luonnon eksotisointi, melankolisuus sekä seksuaalisuuden rinnastaminen syntiin ja pakanallisuuteen.
Neljäntenä piirteenä tutkijat mainitsevat uskonnollisuuden, joka pohjoismaisessa elokuvassa on usein merkinnyt askeettiseksi ja elämälle vieraaksi kuvattua luterilaisuutta. Yksityisasiaksi ymmärretyn uskonnon painopiste on ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa, ei niinkään yhteisöllisessä elämässä.
Ingmar Bergmanin Talven valoa (1962) on kuulas ja koruton elokuva, jossa epäilevä Thomas (Gunnar Björnstrand) kuulostelee Jumalan hiljaisuutta yhä syvenevän epätoivon vallassa. Yksikään toinen elokuva ei ole kyennyt kuvaamaan luterilaisen papin uskonkriisiä yhtä keskittyneesti.
Elokuvassaan Fanny & Alexander (1982) Bergman esittelee ankaran ja tunnekylmän piispan (Jan Malmsjö), joka vaatii uutta vaimoaan ja tämän lapsia luopumaan kaikesta entisestä piispankartanoon muuttaessaan.
Askeettisessa piispantalossa eletään kurissa ja nuhteessa, eikä piispa kaihda ruumiillistakaan väkivaltaa. Mielikuvitus on taiteilijoiden yksinoikeus, lasten ei sitä sovi kehittää.
Myös tanskalainen Carl Th. Dreyer tunnetaan uskonnollisista aiheistaan. Hänenkin elokuvissaan kirkonmiehet syyllistyvät toisinaan epäinhimillisiin tekoihin ja kaksinaismoralismiin. Pappi on yksi päähenkilöistä 1600-luvun Tanskaan sijoittuvassa Vihan päivässä (1943), joka kuvaa noitavainojen mielivaltaisuutta ja -puolisuutta.
Komedioissa papeilla on usein enemmän liikkumatilaa kuin vakavan draaman puolella. Koomisista papeista tunnetuin lienee italialainen Isä Camillo, jonka hahmo perustuu Giovanni Guareschin kirjoihin. Camillosta on tehty useita elokuvia.
Julien Duvivierin ohjaamassa Isä Camillon kylässä (1952) herkästi pillastuva Camillo (Fernandel) hairahtuu tämän tästä epäkristillisiin temppuihin yrittäessään kammeta vastustajansa, kommunistisen pormestari Pepponen (Gino Cervi).
Isä Camillo käy jatkuvaa ja arkista vuoropuhelua kirkkonsa alttaritaulun kanssa. Ristillä roikkuva Jeesus pudottelee puolueettomia ja lakonisia kommenttejaan äkkipikaiselle Camillolle ja palauttaa tämän toistuvasti maan pinnalle huumorin- ja suhteellisuudentajullaan.
Leo McCareyn ohjaamat Kulje tietäni (1944) ja Pyhän Maarian kellot (1945) ovat amerikkalaisten rakastamia draamakomedioita, joissa Bing Crosby hurmaa nuorekkaana Isä O’Malleyna.
Uudemmista amerikkalaiselokuvista mainittakoon Edward Nortonin romanttinen komedia Usko koetuksella (1999), jossa katolinen pappi ja juutalainen rabbi kilpailevat saman naisen suosiosta.
Kotimaisessa elokuvassa on nähty viime vuosina useita pappiskuvauksia. Olli Saarelan Lunastus (1997), Veikko Aaltosen dokumentti Paimenet (2005) sekä Aku Louhimiehen Riisuttu mies (2006) kertovat kaikki papeista.
Naispappeja elokuvissa on nähty vasta vähän. Edelläkävijöitä ovat olleet TV-sarjat Pieni pala jumalaa (1999) ja Kotikatu. Paimenet-elokuvassa seurataan Kallion seurakunnassa toimivien naispappien työtä. Riisutussa miehessä naispapit ovat kolmiodraaman osapuolina.
Tuorein papista kertova kotimainen elokuva on Klaus Härön Postia pappi Jaakobille (2009). Siinä sokea pappi (Heikki Nousiainen) ottaa vankilasta vapautuneen Leilan (Kaarina Hazard) luokseen asumaan. Pappi saa esirukouspyyntöjä eri puolilta Suomea ja on ottanut elämäntehtäväkseen niihin vastaamisen.
Härö kuvaa hurskaan yksilön vankkumatonta uskoa hyvään. Pappi Jaakob rakentaa oman hyvyytensä Jumalansa varaan. Leila taas eheytyy luottavaisen papin uskoessa häneen.
Kun kirjeiden virta tyrehtyy ja kuolema lähestyy, pappi Jaakob tutkailee säilyttämiään kirjeitä ja suhdettaan niiden lähettäjiin sekä Jumalaan:
”Ajattelin että minä teen tämän Häntä varten. Ehkä olikin päinvastoin, ehkä he olivatkin minua varten. Ehkä se oli Hänen tapansa pitää minusta kiinni, johtaa kotiin.”
Lumimarja Tirronen
Jaa tämä artikkeli: