Kops! Yhteisen kirkkovaltuuston kokouksessa nuijtaan läpi seurakuntien päätöksiä. Luterilaisuudessa maallikot ja papit päättävät kirkon asioista yhdessä, mutta käytännössä papistolla on viimeinen sana.
Papit pois vallasta
Ensi viikolla kokoontuva kirkolliskokous pohtii muun muassa, vähennetäänkö kirkkoherran valtaa.
Teksti Juhani Huttunen
Kuva Esko Jämsä
Ensi viikolla Turussa kokoontuva kirkolliskokous käsittelee ehdotusta uudesta seurakuntarakenteesta.
Kirkkohallitus on jo hyväksynyt esityksen, jossa Suomen kaikki seurakunnat tullaan liittämään keskitettyihin seurakuntayhtymiin. Uudistuksessa keskustelua on herättänyt papiston valta.
Paikallisseurakuntien tasolla kirkkoherroilta halutaan vähentää valtaa säätämällä, että seurakuntaneuvosto voi äänestää puheenjohtajakseen kenet tahansa maallikkojäsenensä.
Ylemmällä tasolla papiston valtaa taas lisäisi se, että kun kaikki seurakunnat kuuluvat johonkin yhtymään, näissä yhtymissä suurinta valtaa käyttäisi niin sanottu yhtymärovasti.
Itähelsinkiläinen kirkolliskokousedustaja Sami Ojala pitää kirkkoherrojen nykyistä valtaa ongelmallisena.
– Nykyään kirkkoherra valmistelee, esittelee, päättää ja on vielä kokouksen puheenjohtajakin. Kaiken lisäksi hän vastaa usein itse myös toimeenpanosta, Ojala sanoo.
Näin suurta pappisvaltaa on kuitenkin puolusteltu teologialla.
– Nykyään kirkkolaki määrää, että seurakuntaneuvoston puheenjohtajana on oltava kirkkoherra. Tätä perustellaan sillä, että kirkkoherra on hengellinen kaitsija. Ajatellaan, että on olemassa suora linja Jeesuksesta piispan ja kirkkoherran kautta seurakuntaan.
Tällainen olisi Ojalan mielestä ymmärrettävää, jos seurakuntaneuvostot päättäisivät hengellisistä asioista. Hänen mielestään teologia-kortti on väkisin keksitty.
– Jos päätöksenteko olisi niin teologista, me kävisimme seurakunnissa oppineuvotteluja.
Seurakuntaneuvoston puheenjohtajuuden nappaaminen pois kirkkoherralta ei kaikkien mielestä ole kuitenkaan yleispätevä ratkaisu.
– Tätä ei pidä nähdä valtakysymyksenä, sanoo Pirkkalan seurakunnan kirkkoherra ja kirkolliskokousedustaja Olli-Pekka Silfverhuth.
Myös hänen mukaansa kirkkoherran rooli on hallinnollisesti hankala, jos hän samalla kertaa esittelee, johtaa ja vastaa toimeenpanosta.
– Silloin valta keskittyy liikaa, hän sanoo.
Seurakuntien rakenneuudistus on kuitenkin Silfverhuthin mukaan pelkkää hallintoa laajempi kysymys, joka koskee kirkon identiteettiä uskonyhteisönä.
– Sen vuoksi kirkon hallintorakenteissa ei voida yksioikoisesti matkia kuntapolitiikkaa. Vierastan sitä, että hallinnollinen ja taloudellinen päätöksenteko voitaisiin kovin yksioikoisesti erottaa hengellisistä kysymyksistä.
Silfverhuthin mielestä käytännön seurakuntaelämä osoittaa, että useissa päätöksissä uskonyhteisö nimenomaan joutuu ratkomaan asioita teologisin perustein.
– Pohjimmiltaan kirkon sijoitustoimintakin edellyttää teologisen etiikan huomioimista. Paikallistasollakin tarvitaan nimenomaan teologista ymmärrystä, kun päätetään, voiko kirkkotilan antaa demoneja ulosajavan rukousparantajan käyttöön, hän sanoo.
Herttoniemeläinen luottamushenkilö ja Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston jäsen Leena Kostiander pitää huolestuttavana sitä, että seurakuntarakenneuudistus lisää papiston valtaa kirkon ylätasolla.
– Rakenneuudistus tähtää kirkon ylimmän taloudellisen ja hallinnollisen vallan keskittämiseen papistolle, Kostiander sanoo.
– Kirkkoherran toimiminen seurakuntayhtymän yhteisen kirkkoneuvoston esittelijänä, puheenjohtajana ja jäsenenä vähentäisi demokratiaa. Se heikentäisi seurakuntalaisten mahdollisuutta valvoa hyvän hallinnon toteutumista ja verovarojen käyttöä kirkossa.
Kostianderin mukaan ylimmän operatiivisen ja strategisen vallan keskittäminen yhdelle henkilölle voi olla riski, joka karkottaisi asiantuntevat luottamushenkilöt ja johtajat kirkon hallinnosta.
– Vallan tasapaino lisää avoimuutta ja luo edellytykset positiiviselle jäsenkehitykselle. En koe, että kirkon demokraattinen hallinto heikentäisi kirkkoherran hengellistä johtajuutta.
Jaa tämä artikkeli: