Kuva: Puolustusvoimat, Marko Luukkonen
Pappi ei ole sodassa kuolleita, vaan eläviä varten
Poikkeusoloissa seurakuntien pappeja ja diakoneja kutsutaan sotatantereelle. Varusmiespapin koulutuksessa perehdytään sotilaiden kestokyvyn tukemiseen.
Laskuvarjojääkäriksi ja sotilaslentäjäksi riittää enemmän hakijoita kuin koulutukseen on mahdollista ottaa. Siksi hakijoiden on selviydyttävä fyysisesti haastavasta pääsykokeesta.
Sen sijaan varusmiespapiksi tai -diakoniksi päästäkseen ei tarvitse läpäistä pääsykokeita. Pelkkä ilmoitus halukkuudesta riittää.
Tehtäviin ei ole edes kovaa tunkua. Jokaisessa armeijan saapumiserässä noin viidestä viiteentoista nuorta miestä ja naista hakee kirkollisen alan varusmieheksi.
Hakijoiden määrää rajoittaa toki se, että hakijan tulee olla teologian, diakonian tai nuorisotyön opiskelija, jonka tutkintoon sisältyy kirkollinen pätevyys. Hän voi olla vaihtoehtoisesti myös valmis alan ammattilainen.
Toinen hakijoita vähentävä tekijä on se, että teologisten tiedekuntien opiskelijoista enemmistö on naisia. Myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon palveluksessa olevista diakoneista yli 90 prosenttia on naisia.
Minkälainen rooli papeilla ja diakoneilla olisi poikkeusoloissa?
Esirukouksista kenttäehtoollisiin
”Sotilaspapit ja -diakonit ovat joukoissa eläviä varten. Työssä on kaksi tärkeää osa-aluetta: henkinen kunto ja hengellinen puoli. Näistä molemmista pyritään pitämään huolta”, kertoo Maasotakoulun sotilaspastori Jukka Seppänen Lappeenrannasta.
Kirkollisen alan työntekijöiden tehtävänä on ylläpitää joukkojen henkistä kestokykyä ja jaksamista. Henkinen tuki voi tarkoittaa käytännössä esimerkiksi keskusteluja ruumiita käsittelevien sotilaiden kanssa.
Hengellinen osuus puolestaan kattaa kaiken toiminnan esirukouksista kenttäehtoollisiin.
Puolustusvoimissa työskentelee tällä hetkellä kokopäiväisesti 25 kirkollisen alan työntekijää ja muutama tuntipalkalla. Koko organisaatiossa on noin 12 000 työntekijää.
Kaikki vakituiset sotilaspastorit, kenttärovastit ja -piispa ovat luterilaisia. Osa-aikaisina toimii myös ortodoksipappeja.
Poikkeusoloissa henkilökuntaan kuuluvien pappien rinnalla palvelevat varusmiespapin tai -diakonin koulutuksen saaneet. Tosin edellytyksenä on se, että he ovat suorittaneet opiskelunsa loppuun ja valmistuneet papeiksi, diakoneista tai nuorisotyönohjaajiksi.
Sotilaspastori Salminen suorittaa jumalanpalvelusta jatkosodan aikana Sintolan kylässä Karjalankannaksella. Kuva: SA-kuva
”Kuolleet eivät ole bulkkitavaraa”
Sotilaspapeilla ja -diakoneilla voisi luulla olevan poikkeustilanteessa tärkeä rooli kuolleiden siunaamisessa ja hautaamisessa. Tehtävä säilyy kuitenkin sota-aikana edelleen seurakuntien vastuulla.
Sotakentällä toimivien kirkollisten työntekijöiden vastuulla on lähinnä varmistaa, että kuolleita käsitellään asianmukaisesti. Papit ja diakonit voivat olla yhteydessä myös kaatuneiden omaisiin.
”Sotilaspapit ovat mukana varmistamassa, että kaatuneiden kanssa toimitaan eettisesti oikein. Kuollessaan ihminen ei muutu bulkkitavaraksi, jota voi käsitellä millä tavalla tahansa”, toteaa Seppänen.
Hän oli mukana työryhmässä, joka uudisti puolustusvoimien Kaatuneiden huollon oppaan. Uusi opas otettiin käyttöön tämän vuoden alussa.
Teoksessa muun muassa määritellään se, miten poikkeustilanteessa kuolleiden sotilaiden ja siviilien kanssa toimitaan.
”Monella on sellainen ajatus, että sota on sitä, että jossain on rintama. Rintamalle mennään ja sieltä tullaan pois. Sodat ovat nykyaikana hyvin erilaisia, kun seuraa maailman konflikteja”, toteaa Seppänen.
Sota on muuttunut ja siksi myös oppaan oli aika muuttua. Edellinen opas ehti olla käytössä 25 vuotta.
Oman seurakunnan multiin
Nimensä mukaisesti kaatuneiden huollosta vastaa pääasiassa huolto eli nykyiseltä nimeltään puolustusvoimien logistiikkajärjestelmä. Kaatuneet siirretään taistelupaikalta evakuointikeskuksiin.
Käytännössä kaatunut sotilas pyritään ensimmäisenä ottamaan huostaan. Se tarkoittaa ruumiiden etsimistä.
Seuraavaksi pyritään perusyksikössä esitunnistamaan ruumis. Se voi tapahtua esimerkiksi tunnuslevyn tai -kortin avulla. Jokainen sotilas kantaa kaulassaan ketjua ja taskuissaan kortteja, joissa on hänen henkilötietonsa.
Ruumis siirretään mahdollisimman pian pussiin ja viedään alueelle, josta ne voidaan kuljettaa eteenpäin evakuointikeskuksiin. Keskuksissa kaatuneet tunnistetaan lopullisesti yhteistyössä siviiliviranomaisten kanssa ja heidän kuolemansyynsä selvitetään.
Tulevaisuudessakin kuolleet pyritään kuljettamaan ennemmin tai myöhemmin oman seurakuntansa multiin. Aikataulu on kuitenkin joustava, sillä elävien tarpeista on taistelun jatkamisen kannalta huolehdittava ensin.
Kuva: Puolustusvoimat, Elina Katajamäki
Ainoa kirkollisen alan poikkeusolojen kurssi
Varusmiespapin ja -diakonin kurssi on kaksiosainen. Ensimmäinen osuus suoritetaan heti palveluksen alussa.
Viiden päivän kurssin aikana käydään läpi papin ja diakonin tehtäviä rauhan aikana varuskunnassa. Tehtäviin kuuluu esimerkiksi kontaktin ottaminen varusmiehiin ja oppituntien pitäminen sotilasrippikouluissa.
”Kaikki varusmiespapit ja -diakonit suorittavat kootusti kurssin yhtä aikaa Maasotakoulussa”, kertoo Maasotakoulun sotilaspastori Jukka Seppänen.
Kurssin jälkeen varusmiehet lähtevät omiin joukko-osastoihinsa suorittamaan harjoittelujaksoa. Sen aikana he hiovat taitojaan oman osastonsa sotilaspapin alaisuudessa.
Kirkollisen alan varusmies voi hakeutua myös esimerkiksi aliupseeri- tai reservinupseerikurssille.
Palvelusajan loppupuolella järjestetään kurssin toinen osuus, jossa keskitytään poikkeusolojen toimintaan. Kurssilla perehdytään esimerkiksi, miten sotaan valmistaudutaan ja minkälaisia mahdollisuuksia kirkollisen alan toimintaan olisi sota-aikana.
”Poikkeusolojen kurssi sisältää kirkollisen alan kova ytimen. Tämä on ainut kirkollisen alan koulutuksessa sitä teemaa käsittelevä opetusjakso”, Seppänen kuvailee.
Jaa tämä artikkeli: