Vailla paineita. Kalle Elonheimo korostaa, että matkantekoon on varattava tarpeeksi aikaa, sillä pyhiinvaellus ei ole mikään suoritus tai kilpailu.
Patikoiden pyhälle paikalle
Pyhiinvaellukseksi riittää jo se, että kävelee kotikirkkoon, opastaa Kalle Elonheimo.
Teksti Marjo Kytöharju
Kuva Sirpa Päivinen
Pyhiinvaelluspapiksi kutsutun Kalle Elonheimon tunnistaa kahvilassa helposti lierihatusta – hän nimittäin käyttää lierihattua niin arkena kuin vaelluksillaankin. Elonheimo saa heti aluksi kertoa, mitä pyhiinvaelluksella tarkoitetaan ja millaisia ihmisiä sellaiselle yleensä osallistuu.
– Kyseessä on matka tärkeänä ja pyhänä pidetylle paikalle. Vaeltaja liikkuu omin voimin patikoimalla, soutamalla tai ratsastamalla sekä liittää matkaan hengellisen elämän, hän määrittelee.
– Kokemukseni perusteella pyhiinvaeltajat jakaantuvat paljolti kahteen osaan. Toinen osa heistä on vaellusihmisiä, jotka haluavat syvällisempää sisältöä patikoimiseen, toinen taas seurakunta-aktiiveja, jotka haluavat uuden ulottuvuuden hengellisyyteen.
Elonheimo jos kuka tietää asiasta. Ekumeniasta ja vaeltamisesta innostunut teologian tohtori kuuluu Pyhän Henrikin pyhiinvaellusyhdistyksen ja Jaakontien ystävien perustajiin. Kesällä 2000 hän järjesti vaelluksia Suomen ekumeenisen neuvoston osa-aikaisena pyhiinvaellussihteerinä. Kolme vuotta myöhemmin hän kirjoitti vielä Pieni pyhiinvaellus -kirjan, josta Kirjapaja otti tänä vuonna toisen painoksen.
Sauvo-Karunan seurakunnan kirkkoherrana liki kymmenen vuotta toiminut Elonheimo osallistuu nykyään vaelluksiin niin usein kuin ehtii työltä ja perheeltä. Yksi näistä on Sauvosta Karunaan vuosittain elokuussa tehtävä vaellus.
Suomessa järjestetään kesäaikaan muun muassa Pyhän Henrikin ja Pyhän Jaakon pyhiinvaelluksia, joihin osallistuu kymmeniä vaeltajia. Yksinkin voi toki vaeltaa.
– Turusta Köyliöön tehtävälle Pyhän Henrikin vaellukselle ei ehkä kannata lähteä yksin, koska se sisältää yli 50 kilometrin taipaleen, jossa ei ole majapaikkoja eikä kauppoja. Helpompi reitti omin päin liikkuvalle on Jaakontie eli Hämeen Härkätie Turusta Hämeenlinnaan, Kalle Elonheimo selvittää.
Kymmenisen vuotta sitten Elonheimo kulki yksinään alkuperäisen Pyhän Jaakon tien Pyreneiltä Santiago de Compostelaan. Hän patikoi liki 770 kilometrin matkan kahdessa eri jaksossa.
– Vaelluksen aloittaminen Espanjassa tuntui erityisen hienolta, koska se osui työpaikkojen vaihtamisen väliseen aikaan. Kun laskeuduin Bilbaon lentokentälle, ajoin partani sen kunniaksi, hän muistelee.
– Silloin oli kevät ja pitkään valoisaa, joten saatoin vaeltaa jopa 40 kilometriä päivässä. Kevät oli myös siitä hyvää aikaa, että majataloissa oli hyvin tilaa. Välillä olin paikan ainoa yöpyjä. Tukkoisinta Espanjan-reitillä on heinäkuun lopussa, jolloin vietetään Jaakon päivää.
Elonheimon mielestä vaeltamisen ei tarvitse silti välttämättä olla suurimuotoista. Pienen pyhiinvaelluksen voi tehdä vaikka omaan kotikirkkoon. Perinteisten reittien rinnalle voi myös kehittää uusia, esimerkiksi Helsingissä pystyy tekemään 6–10 kirkkoa sisältävän vaelluksen.
Tärkeimmiksi varusteiksi pyhiinvaellukselle Kalle Elonheimo nimeää Raamatun ja kengät. Kunnolliset kengät tekevät patikoinnista nautittavaa ja Raamattu antaa sisältöä matkantekoon.
Elonheimosta vaellukselle kannattaa laatia oma hengellinen ohjelma, jossa vuorottelevat rukoukset, Raamatun kohdat ja virret.
– Kun olin Santiagon-reitillä, luin vaelluksilla kaikki 150 psalmia, kymmenen psalmia päivässä.
Pyhiinvaellukset ovat Elonheimon mukaan yksi hyvä tapa elää hengellistä elämää ja kristittyjen yhteyttä. Hänestä jopa yksin vanhalla reitillä vaeltaessa voi tuntea tietynlaista yhteyttä. Vaelluksilla huomaa myös sen, miten paljon eri kirkoista löytyy yhteistä.
– Pyhiinvaellus on sukua retriitille, se irrottaa samalla tavalla arjesta ja kiireestä. Kävellessään ihminen on luontaisessa mittakaavassa ja näkee maisemassa monia yksityiskohtia paremmin. Matkaan on tärkeää varata riittävästi aikaa: vaelluksesta ei pidä tehdä suoritusta, sillä se ei ole mikään kilpailu.
Jaa tämä artikkeli: