Nautavoimaa. Haltialassa on lihakarjaa 24 uteliasta päätä. Eläinten alkuperä on Brittein saarilla, sillä ne ovat rodultaan herefordilaisia, ylämaalaisia ja Aberdeen-Angus -rotua. Pehtoori Jari Kuusisen hoidossa tila tuottaa lihaa ja viljaa.
Pehtoorina Helsingissä
Jari Kuusinen on hoitanut Haltialan tilaa yli 30 vuotta. Hän tietää paikan terapeuttisen arvon kaupunkilaisille.
Teksti Marko Leppänen
Kuvat Sirpa Päivinen
Karitsa on hontelo, horjuen emoon liimautuva. Neljän päivän ikäinen valkea olento parkaisee nostettaessa kuin ihmislapsi, mutta rauhoittuu nopeasti Jari Kuusisen käsivarsilla.
– Joo, vähän on kyllä maailma outo, hän supattaa eläimelle.
Ollaan Haltialassa. Rakennusviraston alaisuudessa toimiva helsinkiläistila tuottaa viljaa ja lihaa, mutta palvelee myös kaupunkilaisten maaseutu- ja eläinsuhteen vaalijana. Kuusinen on ollut tilan hoitaja eli pehtoori vuodesta 1982.
Pässi työntää uteliaasti päätään viereisestä karsinasta. Se on karitsan isä, kertoo Kuusinen – joka oli haastatteluaamunakin jo viideltä kätilön hommissa – ja antaa eläinten tehdä tuttavuutta.
Karitsoinnin ajaksi lampola on rauhoitettu yleisöltä, mutta ovet avataan taas perinteisesti pääsiäiseksi. Noin kolmenkymmenen lampaan lisäksi eläinsuojaa jakavat kaksi vuohta, kalkkuna ja tusina kanaa.
Takaovea jumittaa hanki. Ahtaudumme raosta pihalle – suoraan ison nautalauman eteen. Jättiläissonni vyöryy välittömästi kohti.
– Hyvä jätkä tämä Nooa , Kuusinen kehuu.
Ja kyllä, tonnin painava hereford osoittautuu lempeäksi jättiläiseksi, jota sopii kyhnyttää.
Tilan parisataahehtaarisilla pelloilla viljellään ohraa, kauraa, ruista ja vehnää sekä rypsiä ja auringonkukkaa. Keskuspuiston osana Haltialan virkistyskäyttönäkökulma on vahva, mutta niin on myös kulttuurimiljöön hoito.
– Maatalous on edullisimpia tapoja pitää maisema avoimena, siistinä ja huoliteltuna, Kuusinen huomauttaa.
Tila pyörii viiden työntekijän voimin. Kesällä porukkaan liittyy maatalousharjoittelijoita ja muita nuoria apukäsiä.
Kuusista on aina viehättänyt ankkuroituminen vuodenkiertoon. Vaikka vuodet eivät ole veljeksiä, toistuvat tutut kausityöt niin kuin ovat aina tehneet. Onnellisten muistojen keskellä harmittaa vieläkin erään sateisen syyskesän pilaama ruislohko. Mutta sekin harmi osoittaa elävää yhteyttä maahan ja ruokaan.
Samaa Kuusinen pyrkii tarjoamaan urbaani-ihmisille. Muun muassa päiväkotilapset ja koululaiset tulevat havainnoimaan, miten maatalous toimii ja mistä ruoka tulee.
– Nykyään vanhemmatkin rupeavat olemaan aika irrallaan siitä puolesta.
Sysmäläispoika oli vain nassikka, kun jo pestautui harjoittelemaan kotinsa liepeillä sijaitsevalle Uusi-Olkkolan kartanolle. Tutuiksi tulivat sekä eläimet että koneet. Aikanaan hän lähti Kujalan maatalousoppilaitokseen Lahteen. Jokioisten kautta Helsinkiin muutettuaan hän päätyi ensin talvikunnossapidon hommiin.
Sitten avautui tilanhoitajan paikka Haltialassa. Noviisin initioi saappaisiinsa edellinen isäntä Reima Markula .
Tuolloin 1980-luvun alussa farmia vasta availtiin sivullisille. Rentoluontoiselle pehtoorille kaupunkilaisten kanssa seurustelu ei ole kuitenkaan ollut kauhistus, päinvastoin. Yleisökäyttöä hän haluaa kehittää entisestään.
Väitetään, että maatiloille on vaikea houkutella emäntiä. Kuusisella ei tällaista kokemusta ole. Elettiin 1980-luvun loppua, kun vuoden 1978 Miss Suomi Seija Paakkola ilmoittautui maatalousharjoitteluun – ja jäi vaimoksi. Nyt hän pyörittää tilan Wanha Pehtoori -ravintolaa ja hymyilee lounaskiireen keskeltä.
Vapaalla pehtoori ja pehtoorska nousevat satulaan. Eivät hevosen, vaan 850-kuutioisen Triumphin ja 1 600-kuutiosen Bemarin. Matkamotoristien kirjahylly on täynnä kehystettyjä valokuvia reissuilta lähinnä Keski-Eurooppaan.
Tomtbackan eli Haltialan tila mainittiin ensi kertaa asiakirjoissa vuonna 1511. Helsingin kaupunki osti sen 1934 maanviljelysneuvos Jacob Kavaleffilta . Komea empire-päärakennus vaurioitui 1950-luvulla sähköpalosta ja joutui purkuun.
– Sota-aikana siellä majoitettiin huutolaisia ja muuta väliaikaisväkeä, tietää Kuusinen, joka on kohdannut entisiä asukkaita tilan uutta elämää ihmettelemässä.
Hän tähyää maalisaurinkoisia lakeuksia ja vetää kädellään kaaren pohjoisesta idän kautta etelään. Niillä suunnilla on ”betonikylä” hivuttautunut näkösälle: on Vantaanjoen takaiset Kartanonkoski ja Tammisto sekä Torpparinmäki etelässä. Silti Haltiala on ihmeen eheänä säilynyt maaseutusaareke vain runsas kymmenen kilometriä metropolin ytimestä.
Päättäjiä Kuusinen patistaa muistamaan henkireikien merkityksen – olemaan vähintään yhtä viisaita kuin aikoinaan Keskuspuiston perustaneet edeltäjänsä. Hänestä Haltialan kaltaisella paikalla on suorastaan terapeuttista merkitystä.
– Siinä ovat kaikki kasvot hymyssä, kun täällä liikutaan – haistetaan, maistetaan ja tunnetaan ympäristöä.
Viherympäristön terveysvaikutukset ovat nykypäivänä mitattavissa olevaa faktaa. Ja mitä tulee lampaiden rapsutukseen, siitä on jopa välitöntä fyysistä etua.
– Villan lanoliini on parasta mahdollista käsirasvaa, pehtoori virnistää.
Haltialan tila on pääsiäisenä auki
perjantaista maanantaihin kello 11–18.
Jaa tämä artikkeli: