Peili ei näytä kaikkea
Katselen kasvojani hissin peilissä. Valo on kirkas ja räikeä. Ei pääse pakoon ryppyjä. Ystäväni kanssa hoemme yhdessä: ”Älä katso peiliin, älä katso peiliin.” Nauramme, emmekä katso.
Mutta nyt yksin ollessa on pakko katsoa. Mistähän tuokin uusi juonne tuli tuohon otsaa jakamaan? Se on syvä ja sileä kuin joen uoma. Siitä saa ajattelevaisen ilmeen, toisaalta äkäisen. Hissin valossa silmänaluset ovat aina mustat ja juonteet suun ympärillä muistuttavat vanhan tiikerin suupielten juonteita. Olen valmis puolustamaan pentujani.
Nuorena olin kaunis, siitä todisteena muutama nätti valokuva. Kukapa ei olisi kaunis nuorena ja sileänä! Minne vuodet katosivat? Vain valokuvat ja hatarat mielikuvat muistuttavat niistä. Olinko tuolloin onnellinen? Onnellisempi kuin nyt? No, silloin aikaa tuntui olevan iäisyyteen: aikaa rakkaudelle, aikaa lapsille, uralle, ystäville, aikaa tehtyjen virheiden korjaamiseen. Eikä loppua näkynyt.
Vain hissin peili kertoo imartelematta omaa totuuttaan. Nyt jäljellä muistot kuin kaukaiset tuoksut – hiukset hulmahtivat kepeästi jossain – tanssiessa, nauraessa. Silmienkin väri on haalistunut. Niiden merikimalle ei säilynytkään. Nyt jäljellä on vain kaksi pientä mustikkaa laajalla kankaalla.
Tulen perille kerrokseen, käännyn pois peilistä. Tunnen helpotusta.
Lasken kauppakassin lattialle ja riisun ulkovaatteeni eteiseen. Lapsenlapsia varten olen ostanut paljon tarpeellista ja myös mieleistä. Tänään teen ruuan valmiiksi, on sitten huomenna helpompaa ja aikaa leikille. Lataan ruokia jääkaappiin.
Aamulla odottelen tutun auton kääntymistä pihaan. Sieltä tulee arvokas lasti, joka on muuttanut elämän arvot. Päästän nuoret vapaalle akkuja lataamaan. Samalla saan tilaisuuden olla lasten kanssa, lähestyä, leikkiä ja nauraa. Nuorrun heidän kanssaan kymmeniä vuosia eikä tulevaisuus pelota minua, ei ovelle koputteleva vanhuus. Me leikitään, mennään pullamehulle, luetaan satuja. Kaikki niin tavallista, mutta superihanaa yhdessäoloa. Haluan heidän muistavan mummin – annan aikaa, syliä ja rakkautta.
En ole niitä, jotka viettävät talvea kylmänpuoleisessa etelässä, en kaipaa aurinkoa, joka nytkin nykii taivaan ja meren välissä. Aurinko on lapsenlapsien silmissä, avara taivas on maan päällä, kun nauramme yhdessä.
Jaa tämä artikkeli: