Vaikeneminen on multaa. Avioliitot eivät kestä, jos niissä ei tasaveroisesti taideta puhua haluista ja toiveista. – Puhe on liima, joka pitää pariskunnan yhdessä, sanoo aviokriisistä selviytymisestä väitellyt Hanna Ranssi-Matikainen.
Pelastavaa puhetta
Aviokriisi syntyy siitä, että kumppanit ajattelevat toistensa puolesta, sanoo avioliittotutkija Hanna Ranssi-Matikainen.
Teksti Juhani Huttunen
Kuva Sirpa Päivinen
Vuonna 2011 Suomessa purettiin 13 469 avioliittoa. Tilastot ovat jämähtäneet tasolle, josta on muotoutunut nyrkkisääntö, että puolet avioliitoista päättyy eroon.
Puolet siis selviävät.
Helsingin Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen (NMKY) perhetyön toimialajohtaja Hanna Ranssi-Matikainen haastatteli 11 erokriisistä selvinnyttä paria. Selvisi, että vaikeiden aikojen ylittäminen alkoi umpikujasta, jossa kumpaisenkin oli pakko muuttaa omia asenteitaan
– Monissa kriisiytyneissä liitoissa mies oli yrittänyt tehdä vaimonsa onnelliseksi paiskimalla aina vain lujemmin töitä. Vaimo puolestaan ajatteli liiton paranevan, kunhan hän vain jaksaa olla uhrautuvampi. Suhteet tulehtuivat, koska kumppanit vain luulivat tietävänsä, mitä toinen ajattelee.
Ranssi-Matikainen jäsensi haastattelut ja sijoitti ne asianmukaisiin teoreettisiin kehyksiin. Syntyi viime lauantaina hyväksytty väitöskirja Yhdessä sittenkin: Kokemukset erokriisistä, vertaistuesta ja muutoksesta parisuhteessa.
Aineistona ovat siis NMKY:n avioliittokurssien haastattelut. Ja mikä kiinnostavaa, tekijänä on toisen polven avioliittoammattilainen, jonka omat vanhemmat – Paula ja Heikki Ranssi – aloittivat Suomessa NMKY:n avioliittoleirit 1975. Koukataanpa sieltä.
Leppävirralla Savon sydämessä ei ollut mahdollisuutta kansakoulun jälkeen jatkaa oppikouluun. Heikki Ranssi oli 11-vuotias, kun hän käytännössä muutti pois kotoaan Kuopioon vuonna 1946. Silloin hän sitoutui kirkkoon ja erityisesti NMKY:n toimintaan.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Ranssi muutti Helsinkiin, jossa hän tapasi Paula Selinin . Häitä vietettiin 1970, ja Hanna Ranssi-Matikaisen ollessa 4-vuotias perhe järjesti ensimmäisen avioliittokurssin.
Sukutarinassa on paljon jännää. Ranssi-Matikaisen äidinpuoleinen isoäiti oli feministi, joka ajan naisliikkeen ihanteen mukaisesti ei halunnut perhettä vaan työuran.
– Tuli kuitenkin vahinko eli oma äitini. Isoäiti luovutti vastasyntyneen veljelleen kasvatettavaksi, Ranssi-Matikainen kertoo.
Tämä tapahtui jatkosodan lopulla, jolloin naisasialiike oli Suomessa vaikuttanut karkeasti noin sadan vuoden ajan.
– Vielä 1950-luvulla kirkko korosti avioliittomallia, jossa mies on perheen pää ja nainen alamainen miehelleen. Mies luo työuran, ja nainen uhrautuu perheelleen.
Mutta kuka valtaa oikein käyttää? Ranssi-Matikaisen 11 haastatteluparia jättävät kuvan, että monesti ”kaikkensa antanut” vaimo itse asiassa käytti tehokkaasti uhrin valtaa.
– Miesten tarinoissa käy ilmi, että elämässä on muualla kivaa, mutta kotona onkin vastassa nalkuttava akka, joka sättii tekemättä jättämisistä.
– Vastaavasti nainen saattoi tuntea olonsa surkeaksi, kun hän kyläreissulla näki eläväisen ja innostuneen miehensä, joka kotona vaimon seurassa olikin vain mököttäjä.
Kiinnostavaa on, että elämä voi olla näin onnetonta myös ilman pahaa patriarkaalisuutta.
Jokainen suhde alkaa hyvin. Mies ja nainen ovat innoissaan toisistaan. Hanna Ranssi-Matikainen kuvailee, että mies ja nainen ”huijautuvat” rakkauteen.
Alamäki alkaa pian, mutta niin hitaasti, ettei sitä huomaa. Rakastavaiset vain ovat niin tiiviisti yhtä, että he luulevat tietävänsä toistensa ajatukset.
– Syntyy harha, että minä tunnen tuon toisen ja tiedän, mitä hän tarvitsee. Enää kumppanilta ei kysytä, mitä sinä tahtoisit, vaan suhde alkaa perustua omassa päässä muhiviin olettamuksiin, Ranssi-Matikainen kuvailee.
– Hyvä suhde ei kuitenkaan perustu vahvaan ennakkokäsitykseen kumppanista. Ihmiset muuttuvat elämän mittaan joka tapauksessa. Huonossa suhteessa ei ole tilaa muuttua, koska toisen ennakkokäsityksistä tulee kahle, joka estää kasvamisen ihmisenä.
Kahleisiin joutunut ahdistuu, ja joskus avioero on ainoa tapa pelastaa ihminen suhteesta.
– Huonossa liitossa sinnitteleminen pelkän avioeron pelossa on huono motiivi pelastaa suhde.
Avioerojen määrä on kuitenkin noussut samaan aikaan, kun patriarkaalisuus on hylätty. Voidaan päätellä, että liitot menevät pieleen ilman huonoiksi havaittuja ihanteitakin.
Hanna Ranssi-Matikaisen tutkimus näyttää, että perheprojektiin ympätyt molempien puolisoiden uraprojektit lisäävät kiireen tuntua, ja siinä voi olla yksi ansa.
– Nykyään isät ja äidit joutuvat vuorottelemaan työ- ja kotiroolien välillä. Tällöin itse kumppanuudelle ei jää aikaa, ja kriisin eväät ovat valmiit.
Vaikeissakin tilanteissa jutun ytimenä on kumppaneiden kyky ilmaista omia toiveita. Ranssi-Matikaisen mukaan pahastikin tulehtuneen voi pelastaa, jos molemmilla on halu muuttaa itseään.
– Moni liitto pelastuu sillä, että molemmat sitoutuvat omiin terapiaprosesseihin ja pariterapiaan. Kukaan ei pysty muuttamaan toista ihmistä, vaan motiivin on noustava omasta itsestä.
Jaa tämä artikkeli: