Pelastusta koskeva artikkeli herätti ajatuksia
Artikkelin Mistä puhumme, kun puhumme pelastuksesta? (Kirkko ja kaupunki 8.9.) moniin tosiasioina esille tuotuihin seikkoihin on vaikea yhtyä. Asianomaiset keskustelijat eivät itsekään tiedä, mikä on olettamusta, mikä mysteeri. Mitään tarkkaa ei tiedetä käsitteestä ikuinen elämä.
Antoine Lévy sanoo, että pelastus on yhteys Jumalaan. Olli-Pekka Vainio toteaa, että kirkko ei usko sielun kuolemattomuuteen vaan ruumiin ylösnousemukseen. Mitä sellainen oikein tarkoittaa? Sielusta voimme tuskin laatia sen kummempaa määritelmää. Buddhan uskonnossa nimenomaan sielusta puhutaan kuolemattomana, kun puhutaan sielunvaelluksesta, joka tarkoittaa, että ihminen syntyy useaan kertaan uudelleen. Tämä olisi eräs selitys ikuisesta elämästä (kunnes ikuinen rauha lopulta voittaisi).
Sanoilla paratiisi ja helvetti on myös käytännön elämän selityksensä. Suurta kärsimystä voidaan kutsua maanpäälliseksi helvetiksi ja hyvin onnellista elämää paratiisimaisen ihanaksi elämäksi.
Olen samaa mieltä teologian tohtori Pauliina Kainulaisen kanssa siinä, ettei Jeesuksen ristinkuoleman merkitys ihmisten syntien sovittamisena jonkinlaisena puhdistuskeinona ihmiskunnan väärin tekemisistä voi olla oikea tulkinta Kristuksen kärsimyskuolemasta. Kainulainen kutsuu sitä veriuhriteologiaksi. Mielestäni siinä onkin ripaus sen tyyppisestä palvomisesta kuin mayojen ja atsteekkien ihmisuhritoimissa, joita suoritettiin muun muassa sateen saamiseksi, jotta kuivuuden takia pilalle menossa oleva viljasato pelastuisi.
Jokainen ihminen vastaa omista teoistaan. Hänen velvollisuutensa on toimia parhain päin, ei kanssaihmisiään kohtaan väärin. Hän saattaa pyytää hairahduksiaan ja pahoja tekojaan anteeksi; sen saaminen on "Korkeimman käres" Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta siteeraten.
Harry Blässar
Helsinki
Jaa tämä artikkeli: