null Pelätäänkö kirkoissamme aitoa jouluriemua ja -iloa?

Pelätäänkö kirkoissamme aitoa jouluriemua ja -iloa?

Monena vuonna olen kuullut papin kehottavan joulukirkossa: ”Riemuitkaamme joulun ilosanomasta!”

Kehotuksen jälkeen olemme istuneet paikoillamme jäykkinä ja ilmeettöminä, ja olen joskus nähnyt papin kasvoilla hiukan nolon ilmeen tämän kehotuksen jälkeen. Pelkääkö luterilainen kirkko aitoa riemua ja iloa, vai emmekö osaa sitä ilmentää?

Urheiluseuramme jouluaatto-jumpassa jumppasimme joululaulujen merkeissä. Kun sain käyttää kehoani, huomasin alkavani saada kiinni riemun tunteesta. Mutta miksi kirkkomme pelkää kehon käyttöä? Onko keho jollakin tavalla ”synnillinen”? Onko riemuitseminen sopivaa kirkon mukaan vain pään tasolla, hillitysti istuen? Helsingin kotitalouksista suurin osa on yksinelävien talouksia. Pitäisikö ihmisten mennä riemuitsemaan yksinäisiin koteihinsa, kun riemuitseminen ei ole mahdollista yhdessä kirkoissa?

Voisin kuvitella, että kirkon jäsenmäärä alkaisi nousta, jos joulukirkoissa ilmennettäisiin elävää ja lämmintä riemua, johon kuuluisi myös mahdollisuus käyttää omaa kehoa. Toivoisin ennakkoluulottomien ja rohkeiden kirkon työntekijöiden miettivän asiaa ja ideoivan uusia tapoja kohdata joulun ilosanoma.

Tuula-Maria Ahonen
vapaa toimittaja, sosiaalipsykologi

Jaa tämä artikkeli: