Olin opiskeluaikana töissä kioskilla, jossa oli kaksi peliautomaattia. Lähellä olevasta koulusta saapui ruokavälitunnilla lauma teinejä, joilta kyseltiin papereita. Nuorimmat heitettiin ulos, mutta 15 täyttäneet saivat jäädä. He jaksoivat kärsivällisesti odotella vuoroaan iäkkäämpien ihmisten jälkeen. Joskus ”takapirut” saivat lantin palkinnoksi kannustuksestaan. Ja omansa sai myös kioski. Joka toinen päivä avasin automaattien ovet ja kirjasin satojen eurojen kolikkosäkit kassakaappiin.

Rahaa automaatteihin tiputtelivat kahdenlaiset ihmiset: harrastelijat ja pelipeikon puremat. Ensimmäiset pelasivat huvin vuoksi ja tyytyivät siihen voittoon tai tappioon, jonka kone saneli. Jälkimmäisten oli pakko pelata, eikä mikään enää riittänyt. ”No, anna nyt” ja muut koneelle lausutut sadattelut kielivät pelihimosta.

Muutamalla prosentilla suomalaisista on peliriippuvuus. He peittelevät pelaamistaan, valehtelevat häviämistään summista itselleenkin ja pelaavat huomaamatta myös läheisensä. Sisimmässään peliriippuvainen tiedostaa ongelmansa ja häpeää pelaamistaan, mutta ei voi itse asialle mitään.

Martti Luther oli pessimisti ihmisen omien kykyjen suhteen — ja ihan aiheesta. Riippuvuuksilla on biologiset ja sosiaaliset syynsä, on kyse sitten päihteistä, peleistä tai suklaasta. Se, joka ajattelee olevansa riippuvuuksien yläpuolella, ei ole nähnyt riittävästi elämää.

Luterilainen vastaus yksilön heikkouteen on vahva yhteisö, joka säätää riittävän vahvat lait suojelemaan yksilöä itseltään. Suomessa rahapelien kulutus on Euroopan huipputasoa, samoin viinan. Viime viikolla astui voimaan rahapelien kielto kaikilta alle 18-vuotiailta. Viisitoistakesäiset saavat kuitenkin hakata jassoa ja pokeria vielä ensi kesään asti siirtymäsäädöksen turvin. Ulkomaisilla rahapelisivustoilla touhuilua ei valvo kukaan, eivätkä niihin koukussa olevat itse osaa etsiytyä avun pariin. Häpeä estää.

Suomalaisten peliongelmia tuntuvat vähättelevän ne tahot, jotka välillisesti tai suoraan hyötyvät paljosta pelaamisesta. Siksi pelkkä tiukennettu lainsäädäntö ei riitä. Tarvitaan enemmän ihmisiä, jotka katsovat kolikkopussien ja tuottolukujen sijaan heikoilla olevaa ihmistä silmiin.