Pelon kynsissä
Tätä kirjoittaessani istun lentokoneessa. Ilmassa, teräksisten siipien kannattelemana oloni on varsin epämukava. Minuutit matelevat kellossa, eikä laskeutumisen hetki lähesty millään. Tunnustan, että pelkään lentämistä.
Pelko on haastava tunne. Tekee mieli karkottaa se pois ankarin käskyin ja vähättelevin sanoin. Tekee mieli jyristää sille järkisyin, ettei tässä nyt ole mitään syytä pelätä. Tekee mieli nujertaa se, jottei se ottaisi tiukemmin otteeseensa.
Jokainen pelon kanssa taistellut tietää sen voiman. Pelkäävä on ylen määrin hereillä hetkessä, tulkiten ilmeitä, liikahduksia, ääniä ja sanoja. Pelon kynsissä on helppo kuvittaa katastrofeja mielenmaisemiin ja syventyä luulotaudin oireisiin. Se voi vietellä liiaksi pyörteisiinsä, jolloin realismin rajat häilyvät.
Pelko on myös älykäs ystävä. Se varoittaa, kun olemme astumassa vaarallisille vesille. Kertoo tulevasta uhasta tai muistuttaa vanhoista tilanteista, joissa vaara on ollut tosi. Viisaudessaan se kehottaa suojautumaan ja nousemaan varpailleen, jotta välttyisi suuremmalta kivulta.
Pelko on inhimillisyyden ydintä. Siksi sen paljastaminen muille tuntuu intiimimmältä kuin monen muun tunteen ilmaisu. Että pelkää toisen lähtevän, pelkää jäävänsä ulkopuoliseksi, pelkää pimeää, omaa kelpaamattomuuttaan tai kontrollin menettämistä.
Pelon hetkellä paras matkakumppani on sellainen, joka uskaltaa olla pelossa rauhallisesti läsnä. Ottaa sen tosissaan, tarjoamatta lääkkeeksi liutaa järkisyitä. Hyvä matkakumppani luo tyyneyttä, vie huomiota muualle ja tarjoaa turvaa sietokyvyllään.
Pelolle voi itse olla ystävä. Sitä voi ottaa kädestä hyväksyen sen olemassaolon itsessään. Sitä ei tarvitse hätistellä pois, muttei kuitenkaan luovuttaa sille matkanjohtajan paikkaa. Sen voi esitellä lempeille läheisilleen rauhallisesti, pilkkaamatta ja väheksymättä. Antaa sen tulla – ja mennä.
Kohta lentokoneen pyörät kolahtavat maahan, ja olen ehjänä perillä – niin kuin aina. Tämä tarina ei kuitenkaan ole ylväs sankaritarina. Seuraavan lentomatkan koittaessa pelko hiipii jälleen ihoni alle. Rohkea ei ole peloton, vaan pelokas, joka kulkee kohti pelkojaan.
Pieni selviytymistarina tämä kuitenkin on. Ja tarina omituisesta ystävyydestä.
Maaret Kallio
Kirjoittaja on seksuaaliterapeutti (NACS) ja työnohjaaja, joka asuu Espoossa.
maaret.kallio@vaestoliitto.fi
Jaa tämä artikkeli: