Laiturilla. Junan kohina rauhoittaa.

Perillä

• 29.07.2013 13:15

Kadonneet sielut, sitä he olivat. Kuka minnekin eksyneenä. Yksi lensi ihmisen luota toisen luo, muttei saanut rauhaa. Yksi pystytti seinät ympärilleen, lapsista, kodista, suunnitelmista. Yksi oli eksynyt työhönsä, tavoitteisiin, määriin ja mittoihin. Yksi suoritti hengellisyyttään ja yksi oli kyllästänyt itsensä murheessa.

Jossain se on, he vakuuttivat toisilleen. Se löytyy vielä, se ihminen, se olosuhde, se tavoite, joka vie johonkin parempaan, lopulta. Eivät kadonneet sielut sitä ihan tarkkaan osanneet kuvailla, mikä se parempi olisi. Se oli jossain melkein käden ojentaman päässä. Kun he vain vielä kerran yrittäisivät, se löytyisi.

Kun kadonneet sielut etsivät, he törmäilivät. He rikkoivat, särkivät ja satuttivat. Kun he tapasivat ihmisiä, he sanoivat: minun rakkauteni, minun onneni, minun murheeni, minun voittoni. Kyynärpäät esillä he syöksyivät kohti edessä siintävää täyttymystä.

Poika ympäröi kadonneet koko rakkautensa lämmöllä, mutta nämä vain etsivät etsimistään. Heidän itsekkyytensä tähden hän itki. Pysähtyisitte, poika toivoi. Hellittäisitte. Kaikki on tässä. On hengityksen liike, on nämä ihmiset ympärillä, on vihmainen sade iholla, on junan kohina, kun se ohittaa aseman.

Kääntyisitte, poika sanoi. Ette ole täällä itseänne vaan toinen toistanne varten. Palvelkaa toisianne, niin löydätte kadottamanne.

Sydän täynnä kaipausta poika kutsui kadonneita luokseen. Hän lupasi: Minä annan teille rauhan, mutten sellaista minkä maailma antaa. En minä maksa ansionne mukaan, enkä väsy odottamaan.

Kaisa Kariranta

11. sunnuntai helluntaista