Raikasta. Lahja pitää nähdä itse.
Pieni asia
Muistatko lapsuudestasi, kun piti opetella kiittämään? Minua ainakin muistutettiin että ”mitenkäs sanotaan”, ja vähitellen aloin muistaa, että pitää sanoa ”kiitos”.
Tapa oli tarpeen oppia ja saada osaksi arjen kohteliasta käytöstä. Tosin lapsena en vielä ymmärtänyt, kuinka tärkeästä sanasta – sanottuna ja kuultuna – olikaan kysymys.
Sana ”kiitos” voi avautua myös laajemmaksi: kiitollisuudeksi elämästä ja olemassaolon ihmeistä. Yhtäkkiä vain huomaa jonkin pienen, joka kasvaa suureksi hyvän kokemukseksi: lämmin tuulen vire iholla, tuoksumuisto lapsuudesta, lapsen kiintymys tai se, että jaksoi aamulla herätä päivään.
Joskus tuntuu, ettei elämässä ole aihetta kiitokseen. Mutta sitäkin voi opetella, väittää Patricia Tudor-Sandahl kirjassaan Tuhat syytä kiittää.
Hän toteaa, ettei ole ratkaisevaa, missä tilanteessa olen, vaan millä tavoin olen: olenko avoimena vai suljettuna, valittajana vai hyväksyvänä, läsnä olevana vai henkisesti jossakin muualla.
Alan uskoa kirjoittajaa. Minun on luovuttava ajatuksista ”sitten kun” tai ”kaikki on mennyttä”. Jos niiden sijaan pyrin läsnäoloon kulloisessakin hetkessä, aistit avoimina, voi eteeni avautua sellaista, mikä on hyvää juuri nyt. Siitä viriää kiitollisuus.
Jos voin tuntea kiitollisuutta, liityn johonkin suurempaan: elämän ja ilon antajaan, Jumalaan. Saan ottaa lahjaksi Hänen hyvyytensä. Ja merkillisesti lahja kasvaa, ehkä toistenkin iloksi.
Mistä sinä olet tänään kiitollinen?
Eeva Hurskainen
15. sunnuntai helluntaista
Kiitollisuus Jaa tämä artikkeli: