Omia yksilöitä. Tommi Toijan muovaamia paksupäisiä poikahahmoja kuvaillaan useimmiten sanalla hellyttävä. Kuva: Stella Ojala/Amos
Pienten ja suurten tunteiden savijengi
Tommi Toijan (s. 1974) laaja Mutatis Mutandis -näyttely paljastaa tahtomattaan taiteiden hierarkioita. Kun keraamikko yrittää tehdä niin sanottua vapaata taidetta, hänellä on täysi työ vakuuttaa olevansa käsityöläisen tai muotoilijan sijaan taiteilija, mutta kun ”oikea” kuvanveistäjä käyttää välineenään keramiikkaa, hän saa tehdä estottomasti lähes mitä tahansa. Hän voi käyttää materiaaliaan kerettiläisillä tavoilla ja antaa asioiden mennä pieleen. Tästä on kehittynyt Toijalle suoranainen metodi.
Toija käyttää materiaalinaan lähinnä punasavea. Hän muovaa paksupäisiä poikiaan ja polttaa ne uunissa melko matalassa lämpötilassa. Kun täyteen pakatusta uunista kuuluu tussahdus, normaali keraamikko kiroilee, mutta Toija tietää, että juuri silloin uuni tekee työtään: pistää pirstaleiksi pojan, jonka parissa hän saa jatkaa. Aivan kuin elämässä sattuma antaa rakennuspalikat, joita ryhdytään kokoamaan, liimaamaan ja paikkailemaan. Paikkailu tapahtuu arkisesti, rautakauppatavaralla, usein remonttimiehille tutulla Oiva-tasoitteella. Samasta paikasta saa puukkoja, raspeja ja hiomapaperia. Sieltä tulevat myös maalit, esimerkiksi väärin sekoitettu maali alehintaan.
Sen sijaan, että Tommi Toijan menetelmä olisi poikamaista välinpitämättömyyttä tai sillä koketeeraamista, on kyse kuitenkin kuvanveistosta. Hän on aina ollut kiinnostunut kuvanveiston klassisista ulottuvuuksista, plastisista arvoista ja ihmisfiguurista. Hän tietää työskentelevänsä perinteessä – itse asiassa savi lienee maailman vanhin kuvanveistomateriaali.
Toija ei ole halunnut keksiä kuvanveistoa uudestaan eikä myöskään ole halunnut sitä erityisesti uudistaa. Hän on muovannut paksupäisiä poikahahmojaan jo yli kymmenen vuotta, ja se tuntuu ainakin toistaiseksi riittävän. Ja mikä ettei? Ihmisfiguurin avulla pääsee kiinni sekä suurin että pieniin tunteisiin ja niitä installoimalla sosiaaliseen todellisuuteen: rakenteisiin, hierarkioihin, ryhmädynamiikkaan. Juuri installointi onkin yksi Toijan vahvoista ulottuvuuksista. Hän virittää figuurin ja tilan – sekä fyysisen että sosiaalisen – jännitteitä taitavasti, kuten näyttelyyn liittyvässä jättiveistoksessa Bad Bad Boy (2011). Presidentinlinnan edessä veteen pissaava yli kahdeksanmetrinen ja epämääräisen vaaleanpunainen poika ehti herättää kiivasta julkista keskustelua jo ennen virallista paljastamistaan.
Hellyttävä on se termi, jolla Tommi Toijan poikia useimmiten kuvaillaan. Nyt on puhuttu siitä, että Toijan sävyt ovat tummentuneet ja että mukana on myös enemmän negatiivisia tuntemuksia, pelkoa ja tuskaa. Tämä oli kuitenkin nähtävissä jo Toijan edellisessä laajemmassa näyttelyssä Forum Boxissa vuonna 2011.
Teema elää elämäänsä eikä Toija ole tuotteistanut itseään vain miellyttääkseen yleisöään. Pojat ovat samantyyppisiä olematta sama poika. On kuin Toija tekisi yksilölliset piirteet omaavaa mutta samat ulkoiset tunnusmerkit jakavaa ryhmäkuvaa ihmisistä nykytodellisuudessa – kuin aikoinaan legendaarinen kiinalainen terrakotta-armeija 200-luvulla eaa. Poikia on museossa nyt yli 200.
Otso Kantokorpi
Tommi Toijan Mutatis Mutandis Amos Andersonin taidemuseossa 27.10. saakka. Avoinna ma, to, pe 10–18, ke 10–20, la–su 11–17, ti suljettu. Liput 10 ja 8 e.
Jaa tämä artikkeli: