Piia Seppälä käyttää korteissaan paljon kierrätysmateriaaleja, jotka muuten saattaisivat päätyä roskiin. Kuva: Jani Laukkanen

Piia Seppälä tekee kierrätysmateriaaleista lohtukortteja

Vuosia sitten Piia Seppälä ajautui elämässään toivottamaan tilanteeseen. Nyt hän tahtoo auttaa muita.

• 23.05.2016 13:40
• Ulla-Maija Vilmi,
• Jani Laukkanen

Piia Seppälä ei enää tavoittele täydellisyyttä, vaan tietää, että on arvokas sellaisena kuin on.

Korsolainen Piia Seppälä tekee vapaa-aikanaan kortteja, joita hän jakaa itse tai ystäviensä kautta. Korteillaan hän haluaa tuoda toivoa sinne, minne se näkyy huonosti tai ei ollenkaan.

Lohduttavien korttien teko alkoi sen jälkeen, kun Seppälän ystävä Heli oli sairastunut syöpään. Vaikka vastoinkäyminen ei ollut elämän ensimmäinen, Piia Seppälä lamaantui ja alkoi kysellä, miksi.

Kuukauden kuluttua siitä Piia Seppälä istui työpöytänsä ääressä. Ikään kuin ulkopuolelta hänen mieleensä tulivat sanat "Tuntuipa sinusta miltä tahansa, tahtoisit hyppiä, juosta maailmaa karkuun, huutaa vihasta tai tuskasta, itkeä, käpertyä lohduttavaan syliin… Kaikki nuo ovat sallittuja. Vaikket näe minua, niin minä Jeesus kannan kipusi, huolesi, pelkosi ja ilosikin. Lohdutan, jos sallit."

Seppälä koki saaneensa viestin, jota hänen on kerrottava eteenpäin. Siitä lähtien hän on liimannut noita sanoja tekemiensä korttien kääntöpuolelle. Etupuolella on voinut olla kuva-aihe tai väripohjalla vain yksi sana kuten believe, usko, peace, rauhaa tai trust, luota.

– Vaikka olin uskova ihminen, minäkin ryhdyin kyselemään, miksi Jumala sallii sairauden. Jatkuvasti kysellään, miksi Jumala sallii sitä ja tätä. Ajattelen, että paljon useammin pitäisi kysyä, miksi ihminen sallii.

Täydellisyys on ohikiitävä hetki

Usko oli yllättänyt Piia Seppälän kymmenkunta vuotta aikaisemmin.

– Sitä ennen pidin uskovia hörhöinä ja hihhuleina. Olin pitänyt häpeällisenä sitä, että Kampissa jotkut lauloivat, tanssivat ja kertoivat Jeesuksesta.

– Ymmärrän, ettei usko ole ajankohtainen silloin, kun ihminen pärjää hyvin. Jumalalle ja Jeesukselle ei ole tarvetta silloin, kun ihminen hallitsee elämäänsä omin voimin.

Seppälä itse oli kohdannut vastoinkäymisiä jo lapsena. Hän oli koulukiusattu.

– Fyysinen kiusaaminen koulualueella loppui, kun opettaja huomasi sen, mutta henkinen jatkui sen ulkopuolella. Englannin ääntämykselleni hihiteltiin luokassa, ja urheilujoukkueeseen minut valittiin aina viimeisenä. Minua haukuttiin ja osoitettiin, että olin kuin haiseva roska tunkiolla.

Nuorena Seppälä koki, ettei kelvannut kenellekään. Hän oppi pelkäämään ja lukemaan ihmisiä, ennakoimaan tilanteita. Hän yritti valita reitit niin, ettei kohtaisi matkalla kiusaajiaan.

– Aloin ajatella, että teen itsestäni täydellisen. Silloin kenelläkään ei ole enää syytä kiusata minua. Se ei tuonut onnea. Täydellisyys on se ohikiitävä hetki.

Täydellisyyden tavoittelu jatkui aikuisiässä. Vasta äkillinen avioero ja muut päälle kaatuneet asiat pysäyttivät.

– Sisälleni valui sanoinkuvaamaton tuska. Se oli fyysistä, psyykkistä ja henkistä. En päässyt sitä pakoon. Ei auttanut itku, ei huuto, ei puhuminen eikä kirjoittaminen. Mistään ei tullut valoa.

Uni ei tullut. Ruoka ei maistunut. Seppälä oli sairauslomalla.

– En kestänyt enää ahdistusta. Viina ja huumeet eivät olleet vaihtoehto. Oman hengen riistäminen näytti ainoalta tieltä vapauteen.

Seppälä keräsi unilääkkeitä tappavaan annokseen. Ystävä Heli, joka tiesi hänen lääkevastaisuudestaan, oli huomannut ne ja vienyt salaa osan niistä pois. Pettymys oli kauhea, kun lääkkeitä ei sitten suunnitellulla hetkellä ollutkaan tarpeeksi.

Viikkoa myöhemmin Seppälä yritti syödä leipäpalan. Samalla kun se pyrki ulos, hän purki epätoivonsa sanoiksi: "Jeesus, tiedän, että tämä on väärä paikka, mutta jos olet olemassa, auta minua".

Pian sen jälkeen ystävä Tuula pyysi hänet mukaansa Tikkurilan kirkkoon. Siellä oli Seppo Juntusen ja Pirkko Jalovaaran rukousilta. Joukon jatkona Seppälä ajautui eteen rukoiltavaksi.

– Minua kontrollifriikkiä ihmistä hävetti ihan hirveästi, kun kaaduin ja tärisin kirkon lattialla. Joku rukoili puolestani. Minut autettiin penkkiin istumaan. Tärisin yhä.

– Jonkin ajan kuluttua valo, voima tai virta kulki jalkapohjista alkaen kehoni läpi. Lihakseni rentoutuivat. Tuska ja paha olo hävisi. Oloni oli kevyt. Halusin halata koko maailmaa.

Piia Seppälä käyttää korteissaan paljon kierrätysmateriaaleja, jotka muuten saattaisivat päätyä roskiin.

Roskan uusi elämä

Käsillä tekeminen on aina ollut Piia Seppälälle tärkeää. Lapsena hän teki vaatteita paperinukelle, nyt hän tekee pihan puutöitä isän opeilla ja moottorisahalla.

Seppälä on myös ommellut ja tuunannut vaatteita.

– Vastustan kertakäyttökulttuuria. Äitini tutustutti minut kierrätyskeskuksiin ja Kontti- ja Fida-kirpputoreihin. Ne ovat askartelijan aarreaittoja.

– Olen myös saanut monilta ihanilta ihmisiltä pitsin jämiä, nappeja, kartonkia, paperin palasia, erilaisia tilpehöörejä. Pidennän roskan elämää käyttämällä niitä korteissa.

Uusi kartonki on kallista. Seppälä korvaa sen käyttämällä pakkausten pahvit.

– Olen huono piirtämään, ja ostan siksi leimoja ja stansseja ympäri maailmaa. Opiskelen erilaisia tekniikoita kursseilla, askarteluilloissa, ulkomaisista lehdistä ja netistä.

Toisinaan Piia Seppälä rentoutuu kutomalla sukkia. Myös niitä hän jakaa usein lahjaksi.

– Samalla kun keskityn kuvioihin, saan etäisyyttä omiin huoliin ja murheisiin. Ongelmat voi silloin nähdä selvemmin ja jopa löytää ratkaisun niihin.