Vastaus. Rukous rauhoittaa uneen.

Pikkusisko

• 30.09.2013 14:00

Jos minun pitäisi kuvailla omaa uskoani, tekisin sen virren sanoin: Kaipauksesta / lähdemme liikkeelle, kaipauksesta.

Kun olin lapsi, rukoilin paljon. Kärsin peloista niin kuin lapset usein vanhempiensa tietämättä kärsivät, ja sain turvaa rukoilemisesta. Kerran sain rukousvastauksenkin. Olin jo iso, kolmetoistavuotias, kun perheemme nuorin lapsi, vastasyntynyt vauva, sairastui vesirokkoon ja oli kuolla. Pieni ruumis oli täynnä vesikelloja ja kuume pysytteli vaarallisen korkealla.

Minulla oli kova hätä. Ehkä oli muillakin, mutta sellaisesta ei ollut tapana puhua. Nukkumaan mennessä rukoilin palavasti, että rakas pieni sisko paranisi. Se rauhoitti uneen, ja kun aamulla heräsin, vauvan kuume oli laskenut ja voipunut potilas oli taas pirteä. Olin varma, että Jumala oli hänet parantanut. Yhäkin olen.

Aikuistumisvuosina pyristelin irti auktoriteeteista, myös Jumalasta. Se oli kipeää kasvun aikaa. Ja tarpeellista. Mutta mitä enemmän löysin ominta itseäni, sitä enemmän tuntui Jumalan poissaolo.

Aloin kaivata häntä. Ja hän näyttäytyi – Kristuksena – sillä eniten tarvitsin anteeksiantajaa ja armahtajaa. Ja tarvitsen yhä.

Elämän varrella olen nähnyt välähdyksiä Jumalasta: ihmisen hyvyydessä ja luodun kauneudessa tai siinä, että kuormaani kannetaan. Kristuksen kautta näkyy lähimmäinen ja oma vastuuni kristittynä.

Kuitenkin joskus epäilen, kiellän tai etäännyn. Kunnes saan taas ihmetellä Jumalan hyvyyttä: Laupeudella / kosketat, rohkaiset laupeudella. (Virsi 415)

Eeva Hurskainen

20. sunnuntai helluntaista