null Pohjoisen hysterian jäljillä

Pekka Jylhän Valontuoja-teoksen halkaisijaltaan viisimetrinen ilmapallo hallitsee Taidehallin korkeaa veistossalia. Pallon juurella jänis kannattelee palavaa kynttilää, jota pallon liikkeestä aiheutuva ilmavirta heiluttaa, vaan ei sammuta.

Pekka Jylhän Valontuoja-teoksen halkaisijaltaan viisimetrinen ilmapallo hallitsee Taidehallin korkeaa veistossalia. Pallon juurella jänis kannattelee palavaa kynttilää, jota pallon liikkeestä aiheutuva ilmavirta heiluttaa, vaan ei sammuta.

Pohjoisen hysterian jäljillä

”Tämä on pohjattomasti melankoolisen, tuhoon tuomitun, passiivisen kansan reagointia.

Silloin tällöin siinä näyttäytyy jokin äärimmäinen ilmiö: se on arktinen hysteria. Sen jyrkkiin äärimmäisyyksiin johtavia purkauksia ei silloin rajoita mikään itsehillintä.”

Marko Tapio, 1967

Arktisen hysterian nimi on otettu kirjailija Marko Tapion romaanisarjasta. Näyttely rakennettiin kesäksi 2008 New Yorkin P.S.1-nykytaidekeskukseen, jossa se sai niin tavallisten kävijöiden kuin kriitikoidenkin suosion. Myöhemmin näyttely oli Budapestissa. Sen ovat suunnitelleet Näyttelynvaihtokeskus Framen johtaja Marketta Seppälä ja P.S.1:n johtaja Alanna Heiss.

Helsingin Taidehalli on jo 80 vuotta ollut yksi maamme keskeisistä taidenäyttelytiloista. Nyt se avattiin täysin remontoituna. Kalleimmat muutokset ovat piilossa: maanalaisia huolto- ja varastotiloja, ajantasaistettua tekniikkaa nykytaiteen esittämiseksi.

Parhaiten kävijä huomaa kunnostetut sisäpinnat, jotka tuovat upeat 1920-luvun uusklassismin mukaiset yksityiskohdat esiin. Silmään osuvat myös alkuperäisvärityksen palautus aulatilaan, yleisöhissi ja uudistettu ravintola.

Tarttuuko se?

Arktisen hysterian 17 taiteilijaa ovat keskenään monin tavoin erilaisia: koettavaa on 80-luvun alun kiroilevasta robotista (Erkki Kureniemi) hailuotolaisiin puolukkakenkiin (Anni Rapinoja).

Keskeisiä teemoja ovat ekologinen huoli, ihmisen, luonnon ja teknologian yhteydet, utopiat ja keinotodellisuuksien pohtiminen. Suomen korkea teknologiaosaaminen näkyy nykytaiteessakin.

Näyttelyssä voi kokea monenlaisia tunteita: pelkoa (Markus Copperin väkevä, koko huoneen täyttävä Kursk) ja myös hellyyttä (Pekka Jylhän tärisevä tarjoilijakani teoksessa Vavisten ja kunnioittaen).

Itseilmaisun tärkeys ja hysteerinen hauskuus tulevat esiin Reijo Kelan videopäiväkirjassa, mieskuoro Huutajien esityksissä ja Oliver Kochta-Kalleisen ja Tellervo Kalleisen kansalaisten Tarja Halos-unien dramatisoinneissa.

Taide yllyttää näkemään toisin, ymmärtämään muitakin kuin omia tapoja hahmottaa maailmaa. Veli Granön henkilödokumenteissa esiintyvien ihmisten todellisuus voisi toisten mielestä olla unta tai harhaa.

Pidätettyä hysteriaa?

Näyttelyssä on mukana useita monimielisiä teoksia, myös huumoria ja pidätettyä energiaa – onko se sitten sitä arktista hysteriaa?

Stiina Saariston kaksi lyijykynäpiirrosta ovat tuolla tekniikalla järkyttävän suuria ja myös suuritöisiä. Niiden pääosassa on taiteilijaa muistuttava, hänestä vanhennettu ja groteskimmin kuvattu naishahmo. Miten hän itse tuntee taiteensa sopivan näyttelyn otsikon alle?

– Täällähän on paljon multimediataidetta, josta minun tekniikkani poikkeaa. Lyijykynäpiirroksiksi työni ovat aika voimakkaita.  On hyvä, että tällaisessa näyttelyssä on edustettuna eri tekniikoiden taiteilijoita. Näyttelyvieras saa monipuolisen kuvan Suomessa tehtävästä taiteesta. Mutta ehkä meitä taiteilijoita yhdistää tietty melankolisuus tai pidäkkeisyys, Saaristo pohtii.

Stiina Saariston naiset ovat kuvassa yksin, länsimaisen tavaramassan ja eläinten  ympäröimänä. Mikä niissä on suomalaista?

– Suomi on länsimainen yhteiskunta, ja työni kertovat arvotyhjiöstä, jossa elämme ja joka myös yhdistää länsimaita.

Vakavaa huumoria

Arktisen hysterian tekijöiden tavoitteena ei ole ollut määrittää, mikä on suomalaisuutta tai pönkittää stereotypioita. Se myös välittyy näyttelystä. Moni tekijöistä on jo tuttu kansainvälisillä taidekentillä, eikä teoksissa korostu suomalaisuus. Silti tietty vakavuus (huumorissakin) ja painokkuus välittyy varsin ”suomalaisena” kokonaisuudesta.

Tahatonta hysteriaa syntyy näyttelysuunnittelusta; keskisali on rakennettu täyteen audiovisuaalisia teoksia ja ääntelevää teknologiaa. Videoiden puheesta on mahdotonta saada selvää, kun äänien kakofonia on epämiellyttävän kova. Plussaa tulee informatiivisista teosesittelyistä seinillä – suuremmalla kirjainkoolla ne tosin olisivat luettavampia.

Arktinen hysteria – suomalaisen nykytaiteen transsitila, Helsingin Taidehalli, Nervanderinkatu 3. Avoinna  4.10. saakka ti, to ja pe 11–18, ke 11–20, la ja su 11–17. Liput 8 / 5,50 e, alle 18-vuotiaille vapaa pääsy.

Mieskuoro Huutajien nuotituksiin ja nauhoitteisiin voi tutustua kuulokkein ja 76-minuuttisen dokumenttielokuvan kautta. Huutaminenkin voi, ehdottomasti, olla taidetta. Elokuvaa esitetään myös Taidehallin kahvilassa ke, to ja su klo 15.30.

Jaa tämä artikkeli: