Helena Nyman on yksi Matalan kynnyksen maanantain vapaaehtoisista.
Pöytä on katettu
Leipää ja joku jolle puhua – sitäkin on seurakuntien diakonia.
Maanantai klo 11–12:
Perunoita, nakkikastiketta, juustovoileipiä, kahvia.
– Herra hankkii oikeutta sorretuille, nälkäisille hän antaa leipää, lukee Hakunilan seurakunnan diakoniatyöntekijä Saara Huhanantti psalmia 146.
Kirkossa vietetyn hartauden jälkeen Matalan kynnyksen maanantai jatkuu lounaalla seurakuntasalissa. Aamupäivän aikana nakkikastiketta ja perunaa käy syömässä 76 ihmistä. Kotiinviemisiksi heille jaetaan paikallisen S-marketin lahjoittamaa leipää.
Ruuan laittaa palkattu emäntä, mutta vuoronumeroiden jaon, kattauksen, leipien voitelun, kahvinkeiton ja jälkien siistimisen hoitavat vapaaehtoiset. Yksi heistä on Helena Nyman.
– Olen aina tykännyt olla mukana tällaisissa töissä. On ihan kohokohta aloittaa maanantai täällä ja tavata ystäviä ja kavereita, hän kertoo.
Make on käynyt Matalan kynnyksen maanantaissa vuosia ja ollut välillä vapaaehtoisenakin.
– Mutta nyt en pysty seisoskelemaan, kun tuli lonkkamurtuma. Olen sekä työtön että sairauslomalla. Työttömän taloudessa ilmainen ateria tuntuu. Täällä on hyvät ruuat, hän sanoo.
Ruokaa kehuu myös eläkeläinen Anna.
– Sinkulle, jolla ei ole ruuanlaittotaitoa, tämä on juhlaa. On kiva, kun täällä saa kotiruokaa.
Make ja Anna asuvat Hakunilassa, mutta jotkut tulevat paikalle kauempaakin. Samassa pöydässä istuva mies on matkustanut Länsi-Vantaalta.
– Olen työtön, ja jotakin ohjelmaa piti täksi päiväksi keksiä. Täällä on ihan hyvä tunnelma. Tänne saavat tulla kaikki, jotka haluavat.
Matalan kynnyksen maanantai on pyörinyt Hakunilassa jo kymmenkunta vuotta. Diakoniatyöntekijä Heli Leskinen arvioi, että lämmin lounas ja leivänjakelu ovat useimmille tärkein syy tulla paikalle.
– Mutta kyllä yhteisöllisyyskin merkitsee, se, ettei tarvitse yksin syödä. On myös niitä, joille hartaushetki on tärkeä. Toiset taas mieluummin odottavat hartauden ajan kirkon eteisessä ja tulevat sitten mukaan syömään.
Hakunilan seurakunta
- jäseniä 16 319 (31.7.2014)
- neljä diakoniatyöntekijää
- 1471 diakonian asiakaskontaktia vuonna 2013
- 92 diakonian vapaaehtoista
Tiistai klo 9–11:
Kahvia, teetä, mehua. Leipää, juustoa, makkaraa, kurkkua, tomaattia. Pullaa.
86-vuotias Olga Kapanen tulee Diakoniakahvilaan Rekolan kirkolle rollaattorinsa kanssa. Niin hän tekee joka viikko.
– Asun ihan tässä lähellä. Täällä on tuttuja. Jutellaan elämästä ja siitä kun on vanha. Tunnen työntekijöitäkin.
Kapanen osoittaa seinällä olevaa taulua, jossa on kauris. Sen hän on lahjoittanut kirkolle.
Nyt häntä mietityttää huhu, että naapurustossa on eräs vanhus kuollut nälkään. Sen jälkeen Kapaseltakin on kysytty, onko hänellä ruokaa. Apua kuulemma saisi, jos pyytäisi, mutta hän ei ole halunnut.
Aikaisemmin Kapanen itse auttoi naapureita: kävi kaupassa ja vei mattoja ulos. Ja kun hänellä ei ollut televisiota, naapurit kutsuivat kylään katsomaan.
Diakoniatyöntekijä Sannamari Rusi kiertää tervehtimässä ja halaamassa kahvilla istujat. Heitä on monenikäisiä, kolmekymppisistä eläkeläisiin. Pöydissä päivitellään esimerkiksi menneen kesän säätä: toisille kesä oli hieno, toisille ihan liian kuuma.
Diakoniakahvila on toiminut Rekolassa pian vuoden. Sitä pyörittävät vapaaehtoiset, mutta paikalla on myös seurakunnan työntekijöitä. Samaan aikaan on diakoniapäivystys.
– Tässä on mukavampi jonottaa päivystykseen. Mutta ei läheskään kaikilla ole tarvetta puhua työntekijöille, usein riittää, että kahvilassa on seuraa. Jaamme myös lahjoituksina saatuja vaatteita tarvitseville, Rusi kertoo.
Diakonian vastaanotolla Rusi kohtaa ihmisiä, jotka elävät taloudellisessa ahdingossa.
– Kun joutuu jatkuvasti tulemaan toimeen hyvin vähällä, se näännyttää ja leimaa ihmistä. Se myös rajoittaa sitä, mitä voi tehdä. Kun ei ole tuloja, ei voi lähteä mihinkään. Jo Helsinkiin tai elokuviin lähteminen on mahdotonta. Yritämme täällä tarjota edes hetkeksi jotakin mukavaa.
– Köyhiä on kaikenikäisissä. Nuorilla voi olla vielä unelmia ja toiveita siitä, että elämä muuttuu. Tuntuu siltä, että jo nelikymppiset ajattelevat, että elämä on eletty, eikä töihin enää pääse. Loppuelämä on sitten olemista ja tyytymistä.
Rekolan seurakunta
- jäseniä 13 192 (31.7.2014)
- kolme diakoniatyöntekijää
- 1209 diakonian asiakaskontaktia vuonna 2013
-
99 diakonian vapaaehtoista
Keskiviikko klo 17–20.30:
Lehtikaalisalaattia, punajuuri-kikhernepihvejä, perunamuusia,
fenkolicoleslawia. Omenapaistosta, vaniljakastiketta.
Porkkanoita, punajuuria, omenoita ja muuta syksyn satoa odottaa ruokakerholaisia Koivukylän koulun keittiössä. Monikulttuurinen ruokakerho on esimerkki yhteistyöstä, jota Rekolan seurakunta tekee kaupungin ja eri järjestöjen kanssa. Päävastuun viime syksynä alkaneesta kerhosta kantavat Rekolan ja Korson Martat.
– Osanottajia on ollut vaihtelevasti, parhaimmillaan yli kymmenen. Lisääkin mahtuisi mukaan. Ideana on, että joka toinen kerta laitetaan suomalaista ruokaa ja joka toinen kerta jotakin muuta. Kustannukset jaetaan kaikkien kesken, kertoo Seija Pyökäri Rekolan Martoista.
Safia Moallinille ruokakerho on tuttu edellisvuodesta. Hän kehuu erityisesti kalakeittoa ja pizzaa.
– Teen kotona myös suomalaista ruokaa. Lapset tykkäävät sämpylöistä ja lihakeitosta, Moallin kertoo.
Zarghoona Niazi muutti Afganistanista Suomeen 14 vuotta sitten. Alussa ruokaostosten teko oli vaikeaa: kaupoista ei tahtonut löytyä tuttuja raaka-aineita ja pakkausten etiketit olivat vain suomeksi ja ruotsiksi. Jotkut kasvikset, esimerkiksi lanttu ja nauris, ovat Afganistanissa paljon vahvemman makuisia. Niitä Niazi toisinaan kaipaa.
Rekolan seurakunnassa monikulttuurisuustyö on diakoniatyöntekijä Irma Liljeströmin vastuulla. Ruokakerhon lisäksi seurakunta on mukana naisten uskontokeskusteluilloissa. Kesällä ollaan mukana monikulttuurisilla perheleireillä, syksyllä järjestetään leirit miehille ja naisille erikseen.
– Haluamme poistaa ennakkoluuloja puolin ja toisin. On parempi elää rinnakkain, jos ei tarvitse pelätä.
Liljeströmin mukaan alueen maahanmuuttajien ongelmat ovat samoja kuin suomalaisillakin: työttömyyttä ja siitä johtuvaa taloudellista niukkuutta. Sen lisäksi monet kohtaavat rasismia.
– Hirveintä minusta on se, että lapsia haukutaan ja uhkaillaan. Usein asialla ovat suomalaiset humalaiset aikuiset.
Liljeström kokee olevansa yhteisötyöntekijä, jonka tehtävänä on ihmisten saattaminen yhteen. Sitä ei voi tehdä linnoittautumalla kirkolle. On liikuttava siellä missä ihmisetkin, Isä Camillon tyyliin.
– Hädän ääripää ei löydy, jos me emme mene kirkosta ulos. Eikä aina sittenkään. Usein hätä jää kodin seinien sisälle. On yksinäisyyttä ja päihde- ja mielenterveysongelmia.
Liljeström kaipaa välittämisen kulttuuria, jossa jokaisella olisi rohkeutta kysyä vaikka naapurilta tai työtoverilta, mitä hänelle kuuluu ja kuinka hän voi. Hän muistuttaa, että diakonia on jokaisen kirkon jäsenen, ei vain siihen palkattujen työntekijöiden, tehtävä.
Tehtävään ovat jo tarttuneet monet vapaaehtoiset. He käyvät tapaamassa esimerkiksi vanhuksia ja sairaita. Vastaavasti työntekijöiden kotikäynnit ovat viime vuosina vähentyneet.
– Vapaaehtoisten tehtävä on kuunnella, ja siihen voi jokainen kouluttautua. Monesti vapaaehtoinen voi olla työntekijää parempi kohtaamaan ihmisiä. Hänellä saattaa olla omakohtaista kokemuksesta esimerkiksi masennuksesta tai työuupumuksesta.
Liljeströmiä harmittaa, ettei seurakunnalla ole tarpeeksi resursseja vapaaehtoisten palkitsemiseen ja kouluttamiseen.
– Olisi kiva viedä heidät vaikka retkelle joskus. Arvostus näkyy siinä, mihin meillä on aikaa ja rahaa.
Torstai klo 9–11:
Kaurahiutaleita, makaroneja, näkkileipää,
hernekeittoa, lihapullia, tonnikalaa.
Eläkeläismies tulee Hakunilan seurakunnan diakoniapäivystykseen. Hän on saanut alueelta asunnon, mutta asumistukipäätöksen viipymisen vuoksi rahaa ei tällä hetkellä ole edes ruokaan. Seuraava eläke tulee parin viikon päästä.
Pöydän toisella puolella istuva diakoniatyöntekijä Saara Huhanantti tarkastelee miehen tiliotetta ja kyselee puhelin- ja nettilaskuista. Hän varmistaa, että vuokra on maksettu.
– Sanon kaikille asiakkaille, että kun on tiukkaa, vuokra pitää maksaa ensimmäisenä.
– Siitä olen pitänyt huolen. Vuokrarästejä ei ole ollut, vaikka olisin muuten miten töppäillyt, mies vakuuttaa.
Huhanantti päättää antaa miehelle osto-osoituksen lähikauppaan.
– Se ei paljon ole. 20 euroa pystyn kirjoittamaan, hän muistuttaa.
Diakoniapäivystykseen ei tulla huvin vuoksi. Mies kertoo, että avun hakemiseen on aina kynnys, oli kyse sitten seurakunnasta tai kaupungin sosiaalitoimistosta.
– Lapun kanssa kauppaan meneminen on tiukka paikka. Jos myyjä alkaa kysellä ja takana on jonoa, tekisi mieli vajota maan alle, hän sanoo.
– Henkilötodistus pitää olla mukana ja lappu kannattaa antaa kassalle ihan aluksi, niin ei tule ongelmia, Huhanantti neuvoo.
Rahat ovat lopussa seuraavaltakin asiakkaalta.
– Tunnustan ihan suoraan, että olen ryypännyt muutaman viikon ja kaikki rahat meni. Nyt olen hakeutunut A-klinikalle, kun tuntui, ettei tästä mitään tule, mies aloittaa.
Huhanantti kyselee muitakin kuulumisia ja tarkistaa, onko vuokranmaksusta tullut juomisputken aikana huolehdittua. Puhutaan juomisen haitoista ihmissuhteille ja terveydelle ja mietitään, mikä miehen saa retkahtamaan juomaan.
Tavallisesti tällaisessa tapauksessa asiakkaalle myönnetään muovikassillinen kuivaruokaa ja säilykkeitä. Nyt Huhanantti arvioi tilannetta ja käy keskustelemassa naapurihuoneessa kollegansa kanssa. Asiakasta päätetään tukea myös pienellä osto-osoituksella.
– Jospa tämä auttaisi sinua tsemppaamaan sinne kuntoutuskurssin alkuun, Huhanantti toivoo.
Diakoniapäivystys on seurakunnan ensiapuasema. Sinne tullaan yleensä silloin, kun rahat ovat lopussa ja asiat solmussa.
– Yksinasuvat, työttömät keski-ikäiset miehet ovat selvästi suurin diakoniapäivystyksen asiakasryhmä. Melkein kaikki aloittavat puhumalla rahasta, mutta myöhemmin tulee muitakin pohdintoja. On helpompaa pyytää konkreettista apua ja sitten ohessa saa puhuttua muustakin, kertoo Huhanantti.
– Iso osa työtä vastaanotoilla on taloudellinen neuvonta. Selvitetään, mistä ja miten apua voisi hakea. Joskus avataan laskupino yhdessä ja arvioidaan, missä järjestyksessä ne kannattaa hoitaa. Se on kuin kädestä pitämistä.
Jos haluaa rauhassa purkaa sydäntään, diakoniatyöntekijöille voi varata myös keskusteluajan. Heli Leskisen mukaan tavallisia syitä ovat elämän kriisit: avioero, läheisen kuolema ja sairaudet. Jotkut haluavat pohtia ihmissuhteita tai vanhemmuutta.
– Yksi tosi iso ongelma on yksinäisyys, jota on varmaan paljon enemmän kuin me tiedämme. Vaikeasti yksinäisten kynnys lähteä esimerkiksi seurakunnan toimintaan voi olla liian korkea. Silloin kotoa hakeminenkaan ei auta, Leskinen miettii.
Hän lisää, että aina asiakkaiden tilanteeseen ei löydy ratkaisua. Jotkut kamppailevat vuosia taloudellisen niukkuuden, masennuksen tai päihdeongelmien kanssa.
– Vaikka emme voisi tehdä muuta, voimme kuitenkin kuunnella ja kohdata siinä hetkessä.
Diakonia Vantaalla
Vantaan seurakunnissa työskentelee 25 diakoniatyöntekijää. Vuonna 2013 heillä oli yhteensä 12 700 asiakaskontaktia. Lisäksi yhteisen seurakuntatyön palveluissa työskentelee yhdeksän diakoniatyöntekijää, jotka vastaavat muun muassa vammais-, päihde- ja asuntotyöstä. Diakonian vapaaehtoisia Vantaan seurakunnissa on noin 800.
Diakonian toimintakulut Vantaalla olivat viime vuonna 2,9 miljoonaa euroa, mikä on hieman alle 10 prosenttia Vantaan seurakuntien kaikista toimintakuluista. Suurin diakonian menoerä olivat henkilöstökulut, jotka olivat lähes 1,8 miljoonaa euroa. Taloudellisiin avustuksiin käytettiin noin 290 000 euroa.
Suurimpaan hätään
Auttamista, kohtaamista, lähelle tulemista. Niin määrittelee diakonian Mikko Malkavaara, joka työskentelee tutkijana ja opettajana diakoniatyöntekijöitä ja nuorisotyönohjaajia kouluttavassa Diakonia-ammattikorkeakoulussa.
– Kirkko tekee diakoniatyötä, koska elämä on epätäydellistä. Tarkoituksena on auttaa niitä, joiden hätä on suurin ja jotka eivät saa muualta apua, Malkavaara sanoo.
Painotus kaikkein huono-osaisimpien auttamiseen vahvistui diakoniatyössä 1990-luvun laman myötä. Silloin apua alettiin kohdistaa yhteiskunnan turvaverkoista tipahtaneille. Kehitettiin erilaisia ruoka-avun muotoja ja velkaantuneiden auttamista ja osallistuttiin myös yhteiskunnalliseen keskusteluun. Aiemmin seurakuntien diakoniatyö oli ollut paljolti erilaisia piirejä, ryhmiä ja retkiä erityisryhmille, esimerkiksi vanhuksille ja vammaisille.
Jonkinlaista diakonian uutta nousua Malkavaara odottaisi myös nyt, kun taloustilanne on taas synkistynyt.
– Apua tarvitsevia on yhä enemmän, mutta löytävätkö seurakunnat uusia keinoja tavoittaa heidät?
Malkavaara arvioi, että nykyisin seurakuntien diakoniatyö tavoittaa huono-osaisista ne hyväosaisimmat. Ne, joilla menee kaikkein huonoimmin, sen sijaan jäävät usein löytämättä. Siis ketkä?
– Ne, joiden toimeentulo on huono ja joilla on mielenterveys- ja päihdeongelmia ja jotka saattavat olla myös asunnottomia. Näihin liittyy koettu yksinäisyys: se, että ihminen ei tunne olevansa kiinnostava kenenkään kannalta, Malkavaara vastaa.
Seurakuntien mahdollisuudet taloudelliseen avustamiseen ovat pienet. Malkavaaran mukaan aineellinen apu on lähinnä laastaria, vaikka sillä voikin yksittäisissä tapauksissa olla iso merkitys. Ennemmin pitäisi miettiä, miten saataisiin yksinäisyyteen tuomitut kokemaan itsensä hyväksytyiksi.
Malkavaaran mielestä diakonia voisi vielä nykyistä enemmän olla etsimistä ja saattamista. Se voisi etsiä eri alueiden tyypillisiä riskiryhmiä – esimerkiksi koulupudokkaita, maahanmuuttajia tai päihdeongelmaisia – ja saattaa heitä pois yksinäisyydestä toisten luo sekä vertaistuen että yhteiskunnan tarjoamien palveluiden piiriin.
Jaa tämä artikkeli: