
Kuva: Eeva Mehto
Professori pulpetissa
Suomalaisia järkyttäneet koulusurmat saivat 60-vuotiaan Tommi Hoikkalan kollegoineen pohtimaan, onko suomalaisessa kasvatus- ja sosialisaatiojärjestelmässä toiminnallisia ja rakenteellisia ongelmia, joita ei ole huomattu.
Suomen koulujärjestelmästä ja nuorten elinolosuhteista on saatavilla paljon tilastotietoa. Nuorisotutkimusverkoston professori, sosiologian ja taidekasvatuksen dosentti Tommi Hoikkala sekä yhteiskuntatieteiden tohtori Petri Paju halusivat tutkia opiskelijoiden ja koululaitoksen hiljaisia signaaleja sekä hankkia kvalitatiivista, laadullista tietoa. He viettivät yhden lukuvuoden oppilaiden joukossa eräässä eteläsuomalaisessa 9C-luokassa.
Tutkijapari halusi tietää, miten oppilaiden keskinäiset vuorovaikutustavat ja konfliktien ratkaisutaidot toimivat sekä millainen yhteisö koulu on. Miehet osallistuivat koulunkäyntiin oppilaiden tavoin. Lyhyen alkukiinnostuksen jälkeen tutkijat sulautuivat oppilaiden joukkoon. Havaintojen ja haastattelujen tuloksena syntyi teos Apina pulpetissa (Gaudeamus 2013).
Ala-asteella luokanopettajalla on silmää ryhmädynaamisille asioille, kun yksi ja sama opettaja on kiinni oppilaiden arjessa. Sitten kun mennään yläasteelle, opettajia on lähes yhtä monta kuin opetettavia aineita ja oppilaat hajaantuvat niin, ettei kukaan hallitse koko yhteisöä. Samaan aikaan myös vanhemmat menettävät kosketuksen kouluun.
– Yhdeksäs luokka on nuorten aikuistumisen saranavuosi. Silloin nuoret kaipaavat erityisen paljon aikuispalautetta, ohjeita, kannustusta ja taputusta, joka menee aineosaamisen yli, Hoikkala näkee.
Opetustehtävässä unohdetaan helposti ihmisenä olemisen vaikeudet. Nuoret eivät ole koulussa pelkkiä oppilaita, vaan heillä on omat huolet, murheet ja ilot sekä koti- ja kaveruuspaineet mukanaan. Opettajan tulee osata puhutella oppilaita ymmärtäen.
– Opettaja, joka ei pelkästään jankuta oman aineensa tärkeyttä, vaan kertoo myös elämästään ja opettaa kertomusten kautta ainettaan, saa oppilaat helpommin mukaan.
Hoikkala pohtii, voisiko koulu olla enemmän paikka, jossa kasvatetaan ihmisiä ja jossa opetussuunnitelmat eivät olisi niin tiukkaan pakattuja. Muodostuisiko oppiminen helpommaksi, jos vuorovaikutussuhteet toimisivat paremmin?
Kouluun Hoikkala kaipaisi enemmän perusihmissuhde- ja vuorovaikutustaitojen opetusta sekä ryhmässä toimimisen ja konfliktien ratkomistaitojen hiomista. Oman alueensa taitavilla opettajillakin olisi ihmissuhde- ja konfliktien käsittelytaidossa parantamisen varaa.
Hoikkala yllättyi siitä, kuinka paljon oppilaan asema ryhmässä vaikutti koulussa viihtymiseen. Oppilaan hyvinvoinnin peruskysymys on, minkälaisena kelpaan ryhmään, johon itse haluan kuulua. Musertavinta oppilaalle on, ellei hän pääse mihinkään haluamaansa ryhmään.
– Onneksi prosessi ei ole lukkiutunut, vaan omaa paikkaa luodaan päivittäin, ja jatkuvasti syntyy uusia alkuja ja mahdollisuuksia.
– Omalla asenteellaan opettaja voi joko kannustaa tai vahvistaa mallia: menestyjät ja luuserit. Meidänkin luokan rymyryhmässä näkyi mahdollisuus kasvuun ja eteenpäin menoon. Kenenkään kohtalo ei ole ennalta määrätty.
P.S. Asun Kalliossa 1911 rakennetussa kerrostalossa.
Ilahdun yhteisestä löytämisestä, flowprosesseista ja keskusteluista.
En haluaisi elää ilman vuorovaikutusta ja valaisevia hetkiä.
Eeva Mehto
Jaa tämä artikkeli: