Puhe syrjäytymisestä on ollut yksipuolista
Presidentti Sauli Niinistön asettaman nuorten syrjäytymistä estävän työryhmän raportti Ihan tavallisia asioita on herättänyt mielenkiintoisen keskustelun yksilön ja yhteiskunnan suhteesta. Ne ovat ihan hyviä ohjeita kunnon kansalaisen ja kunnon kristityn noudatettavaksi. Itse asiassa ne ovat itsestään selvyyksiä.
Mutta ne ovat hyviä ja soveliaita vain normaalitapauksessa, jolloin asiat vielä ovat hyvin. Hätätilanteessa ne eivät riitä. Toisin sanoen ne sopivat vain estämään jotakin ainakin näennäisesti hyvässä asemassa olevaa putoamasta, mutta eivät auta jo syrjäytynyttä.
Vähän samaa oli myös Senaatintorin mittavassa Valtaa vanhuus -tapahtumassa. Kenelle se oli tarkoitettu ja mikä oli sanoma? Ei missään ikäryhmässä kuin ikäihmisissä erot ole niin suuret; niin taloudelliset, sosiaaliset, sivistykselliset, terveydelliset kuin myös elämisen tasoerot.
Monesta nämä hyperseniorit ovat poikkeuksia, jopa kummajaisia. Saattaa olla epäviisasta pitää heitä jatkuvasti julkisuuden valokeilassa. Ei ole suinkaan leikin asia elää kaurapuuron varassa ja jättää välttämättömät lääkkeet ostamatta. Ei ole virikkeellistä jäädä pieneen asuntoon täydelliseen yksinäisyyteen, jota eivät riko vierailut saati matkat lähikauppaan. Sisälle pitää jäädä siksi, että ainakaan talvella ei pääse rollaattorilla kulkemaan. Kuka tarjoaisi heidän masennukseensa jotain lievitystä ja hoitoa?
Valtaa vanhuus -tapahtuma julisti: jokaisella on oikeus ”omannäköiseen vanhuuteen”. Tapahtuman hienot teesit vastaanottanut sanoi nettisivuilla: ”Surkuttelun sijasta otetaan ohjat omiin käsiin, tosi upeaa.”
Mutta on muistettava, että tällaiseen upeuteen ei kaikilla, kenties enemmistöllä ole varaa. On tyydyttävä sinnittelemään hengissä. Kaikki eivät voi vallata vanhuutta, vanhuus valtaa heidät, niin kehon kuin mielen.
Seppo Väisänen, 75 v.
Olin pettynyt, että Seppo Simola ei kirjoittanut presidentti Niinistön Ihan tavallisia tarinoita -kampanjasta mitään uutta (K&k 19.9.). Sen sijaan Helsingin sanomien pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio otsikoi: ”Päättäjien syrjäytymiseen on puututtava!” (HS 19.9.) Rautio totesi: ”Arvomaailmassa on säätämisen varaa, jos johtaja pitää normaalina ja sopivana nostaa bonukset taloon tulemisesta ja talossa pysymisestä sa¬maan aikaan kun alaisia sanotaan irti ja heidän palkkojaan ajetaan alas.”
Harva kirkollinen vaikuttaja uskaltaa puhua johtajien ja poliitikkojen moraalista ja eettisistä valinnoista. Sen sijaan kansalaisten elämäntapoja päättäjät arvioivat toistuvasti. Tunnettua on, että lapsiperheiden köyhyys on Suomessa lisääntynyt 2000-luvulla.
Tilastoja voi jokainen tukia. Arvelen, että niissä perheissä, joilla todella menee huonosti, presidentin kirjasella on vähän vaikutusta. Parhaansa nuorten hyväksi tekevissä perheissä on syrjäytyneitä nuoria mm. käytöshäiriöiden, oppimisvaikeuksien, sairauksien tai vammaisuuden vuoksi. Miten heidän elämänpolkuaan tasoitetaan?
Presidenttimme työryhmä jätti puuttumatta isoihin lapsiperheitä koskeviin asioihin. Onko nuorilla tarpeeksi koulutuspaikkoja, työtä, edullisia asuntoja ja mahdollisuus itsenäiseen elämään kohtuullisilla tuloilla, ilman pakollista omistusasunnon hankintaa? Kysymyksiä nuorilla riittää varmasti. Mahtaisiko Niinistö pitää kyselytunnin nuorille keskustellen: Mitä te tarvitsette päästäksenne oman elämän alkuun?
Jotta Suomessa voisivat puhaltaa todellisen yhteisvastuun tuulet, on tarvetta puuttua myös johtajien ja poliitikkojen elämänvalintoihin, jotka väistämättä heijastuvat kansalaisten hyvinvointiin ja moraaliin. Yritysjohtajien opetus kansalaisille lienee: jos kehtaat olla rahan perään röyhkeä, niin siitä vaan!
Keisarille uusia vaatteita
Jaa tämä artikkeli: