Puheenjohtajan tulee olla maallikko
Seurakunnallisen demokratian kannalta on ikävää, että seurakuntaneuvoston puheenjohtajana ei voi olla maallikko vaan ikimuistoiseen tapaan kirkkoherra. Kirkolliskokous, jossa maallikoilla on sentään enemmistö, ei ole tohtinut useasta yrityksestä huolimatta tuoda kirkkoa tässä suhteessa nykyaikaan. Todettakoon edellisen kanssa ristiriidassa olevana, että Helsingin yhteisessä kirkkovaltuustossa puheenjohtaja on jo maallikko.
Mutta jos neuvoston kokouksissa ei maallikko voi johtaa puhetta lain vuoksi, niin seurakunnat ovat demokratian kannalta vieläkin tärkeämmässä asiassa jättäneet vapaaehtoisesti johtamisen tai se on jäänyt kirkkoherroille.
Tarkoitan tällä sitä, että seurakuntavaalein vaalilautakunnan puheenjohtajana pitäisi, sopisi, tulisi olla maallikko. Siihen ei ole mitään estettä. Kun seurakuntiin kuuluu sentään vielä 75 prosenttia väestöstä, niin ei voi olla totta se, että seurakunnan hallintoon olisi pesiytynyt niin vino valikoima kansalaisia, etteivät he pystyisi omin voimin omaa vaaliansa suorittamaan.
Tietääkseni noin puolessa Helsingin seurakunnista tapahtuu vaali tällä kertaa kirkkoherran ja puolessa maallikon johdolla. Minusta se on häpeäksi paitsi kirkollemme myös kansalaisyhteiskunnalle, epäluottamus seurakunnassa toimivia kohtaan, ja tuntuu melkein tunnustukselta omasta umpioitumisesta. Jos ja kun puheenjohtaja on kirkkoherra, syntyy pakostakin vaikutelma, että kirkkoherra valitsee itselleen neuvostonsa, minkä ei tarvitsisi vastata todellisuutta käytännössä.
Seppo Väisänen
Jaa tämä artikkeli: