Puhu itsellesi evankeliumia
Milloin viimeksi olet sanonut itsellesi ystävällisen, rohkaisevan sanan?
Eräs oppilas kysyi hengelliseltä opettajaltaan: ”Miten minusta voisi tulla kaltaisesi suuri ihminen?”
”Miksi pitäisi olla suuri ihminen?”, opettaja kysyi. ”On riittävän suuri saavutus olla ihminen.”
Tälle ajalle ominaisten suorituspaineiden keskellä on tarjolla monenlaisia elämänhallinnan kursseja. Opetellaan kiireen kesyttämistä, voimavarojen tunnistamista tai stressin vähentämistä.
Kurssien avulla etsitään uutta suhtautumistapaa ja keinoja selviytyä elämästä paremmin tai ainakin riittävän hyvin, jotta päästään eteenpäin.
Ajatus elämän hallitsemisesta kokonaisuudessaan on absurdi. Miten elämää voisi hallita? Syntymän ja kuoleman väliin mahtuu lukematon määrä tapahtumia, joiden kulkuun ihminen ei voi vaikuttaa.
Realistisempaa on puhua hetkien hallitsemisesta. Kun selviän vaikeasta hetkestä, saan voimaa jatkaa. Hyvät hetket voin opetella ottamaan vastaan lahjana takertumatta niihin.
Elämässä ilo ja suru katsovat jatkuvasti toisiaan silmiin. Tämän jännitteen keskellä eläminen ja joustavasti hetkestä toiseen kulkeminen ovat jo inhimillisesti suuria asioita.
Elämän rajallisuuden hyväksyminen antaa viisautta olla vaatimatta itseltään kohtuuttomia. Yksinkertainen, mutta hyvä päivittäinen harjoitus paineiden tasaamiseksi ja mielen rauhoittamiseksi on jutella itselleen myönteiseen sävyyn: Minä pärjään kyllä, minä osaan. Tästäkin selvitään. Eikä haittaa, vaikka en onnistuisi tänään. Tulee uusia, parempia päiviä. On hyvä, että jaksoin nyt tämän verran.
Sisäinen puhe on sitä, mitä sanon itselleni päivän ja viikon mittaan, miten kannustan ja rohkaisen itseäni eteenpäin.
Muut äänet ympärillä eivät aina kuljeta minua tähän suuntaan. Monet asiat herättävät syyllisyyttä.
Muistiini on talletettuna lukemattomia kielteisiä viestejä, vaatimuksia ja odotuksia, joiden valossa elämä näyttäytyy vain sarjana suorituksia. On vahvistettava sitä ääntä, joka sanoo minulle: ”Sinä riität”.
Evankeliumin viesti menee vielä myönteistä puhetta syvemmälle. Pohjimmaltaan evankeliumi, ilosanoma, välittää ihmiselle hänen arvonsa ilman mitään suorituksia tai saavutusten pakkoa.
Raamatun mukaan Jumala on luomisessa antanut jokaiselle mittaamattoman arvon, jota eivät vähennä mitkään epäonnistumiset tai vaikeudet.
Evankeliumin viesti Jumalan ehdottomasta rakkaudesta ja hyväksynnästä on ehtymätön voimanlähde. Haasteena on jatkuvasti, miten tuon viestin voisi sisäistää niin, että siitä tulee totta.
Myönteisestä tavasta puhua itselleen voi olla apua. On hyvä opetella armollisuutta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Jos hyvät ajatukset tahtovat karata, ne voi kirjoittaa ylös, vaikka heti aamusta. Voin luottaa siihen, että tämä päivä on annettu minulle elettäväksi, mitä se sitten tuokin.
Vaikka minua harmittavat muutamat asiat, voin yrittää korjata niitä tänään. Voin ainakin yrittää antaa itselleni mahdollisuuden hyvään päivään.
Myönteinen puhe muuttuu evankeliumiksi, kun se muistuttaa ihmisen oikeudesta olla olemassa keskeneräisenä. Elämä on epätäydellisen rosoista ja jää aina kesken.
Mitä merkitsee se, ettei arvoni ihmisenä perustu onnistumiseen tai saavutuksiin? Mitä tarkoittaa, että elämäni on arvokasta Jumalan näkökulmasta?
Millä perusteella saan armahtaa itseäni mokaamisesta tai luottaa huomiseen, vaikka kaikki näyttää epävarmalta?
”Joka kerta, kun tartumme siihen totuuteen, että olemme Jumalan rakkaita lapsia, elämämme laajenee ja syvenee”, Henry J.M. Nouwen kirjoittaa.
Rohkaisuharjoituksiin ei ole arkipäivinä parempaa apuvälinettä kuin raamatunlauseet. Kristikunnan ikiaikainen perinne on tutkia Raamatun sanaa ja peilata sitä elämäänsä.
Olennaista on, mitä se minussa kirvoittaa, miten vuosisatoja vanhasta yhteisestä tekstistä tulee minun omaani. Millaisena myönteisenä toivonjulistuksena päivässäni voisi toimia esimerkiksi psalmin jae: ”Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin?” Tai miten voisin sijoittaa elämäni maisemaan Jeesuksen sanat: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”
Oleellista on löytää tekstistä se viesti, joka puhuu juuri minulle.
Hyvien ajatusten ylläpitäminen on eri asia kuin valheellinen positiivisuus, joka ei suostu kohtaamaan tosiasioita.
Parhaimmillaan hyvät ajatukset ja myönteinen puhe auttavat katselemaan elämää uudella tavalla. Eräs vanha nunna on todennut: ”Kaikki hyvät ja vahvistavat sanat ovat Jumalasta”. Evankeliumi haastaa katsomaan kipeitäkin tosiasioita silmiin, mutta näkemään samalla ne toivon silmälasien läpi. Evankeliumin viesti on: Levosta käsin.
Muistuta siitä itseäsi joka päivä.
Virikkeenä käytetty:
Anthony de Mello: Viisauden välähdyksiä.
Katolinen tiedotuskeskus, 1994.
Alan Loy McGinnis: Itseluottamus. Kirjapaja, 1987.
Olemisen sietämätön vaikeus
Kun pysähdyn edes yhdeksi päiväksi, syntyy ajatuksiin väljyyttä.
Tänään, tässä ja nyt. Sairaana makaamisen ja liikkeelle lähtemisen väliin jää päivä toipilaana. Yksi kokonainen tyhjä päivä, jonka aloitan sohvalta, kun muut ovat lähteneet.
Miten käyttäisin tämän päivän? Kotitöitä on aina. Entä television raukea harmittomuus, katsomatta jääneet elokuvat?
Pöydällä on kirjoja, käsitöitä, puhelin.
Päätän antaa niiden olla. Päätän keskittyä vain olemiseen, pelkästään olemassa olon katselemiseen.
Huono omatunto saapuu heti. Ei ihminen voi vain olla, ellei hän ole todella sairas. Pitää olla hyödyllinen, edes jollain tavalla tavoitteellinen. Ainakin pitää lukea jotain avartavaa, hankkia eväitä eteenpäin. Ajatukset alkavat kiertää kehää. Ne pyrkivät osoittamaan, ettei ihmisen luonnollinen tila ole oleminen, vaan ansaitseminen ja pyrkiminen.
Kestää aikaa ennen kuin kohina pään sisällä vaimenee.
Vähitellen syntyy tila, johon kuuluu vain askeleita naapurista, veden laskemisen suhinaa, linnun sirkutusta omenapuusta.
Elvis Presley totesi menestyksensä päivinä, ettei ihmiselle ole mikään niin vaikeaa kuin oppia sietämään tekemättömyyden tilaa. Suostua siihen, ettei joka hetki ole mielekästä tekemistä, hyväksyä itsensä ilman suorituksia. Jotain samaa ilmaisee Luther keväällä 1533 kirjoitetussa omaelämäkerrassaan: ”Olin munkkina niin kuin se, joka tahtoo ja joka juoksee, mutta mitä pitemmälle aika kului, sitä kauemmaksi minä jouduin. Siksi minulla ei ole sitä, mitä minulla on, tuosta juoksemisestani, vaan Jumalalta.”
Jumalan armon oivaltamisen täytyy liittyä jollain tavalla olemisen hyväksymiseen. Armo on jotain, joka on vain vastaanotettava. Hyvät asiat tulevat Jumalalta, juoksemme tai emme. Ihmisen arvo ei perustu puurtamiseen, vaan siihen, että hän on Jumalan luoma. Psalmin 139 mukaan jopa ”suuri ihme”.
Iltapäivään mennessä aivoni ovat hyväksyneet pysähtymisen tarpeellisuuden. Ilman hiljaisuutta ja olotilan muutosta elämä karkaa käsistä. Jesuiittapappi Anthony de Mello on kirjoittanut: ”Yksin oleminen antaa oikeat mittasuhteet. Yksin oleminen antaa etäisyyttä. Etäisyys antaa tyyneyttä katsella sitä, mitä seuraavalle päivälle on luvassa, ennen kuin jätän erämaan.”
Sohvasta on minun erämaahani muodostunut hetkellinen keidas, jonka suojissa saan tarkastella elämääni. Viime päivien stressaavat tilanteet lipuvat ajatuksiini kuin purjelaivat kaukaiselta selältä. Vähitellen saan niihin etäisyyttä ja voin katsella niitä levollisesti.
Eivät nuo tilanteet heilauta arvoani ihmisenä. Eivät ne mittaa minua tai työtäni. Ne ovat vain muodostaneet ajatuksiini taakkoja, joista en ole ehtinyt päästää irti. Hitaasti huomaan mieleni tyhjentyvän. Ajatukset kuluvat loppuun ja häviävät jonnekin.
”Armahda meitä”. Hiljaisuus alkaa kääntyä yksinkertaiseksi rukoukseksi, joka tuntuu sisältävän kaiken. Olen vähitellen astunut sisimpäni huoneeseen, jota hiipien täyttää Kristuksen läsnäolo.
Asiat asettuvat taas helpommin omalle paikalleen elämän kalenterissa.
Jaa tämä artikkeli: