Odotus. Martina Lindgren-Kontkanen odottaa lasta. Ennestään hän on äitihahmo kahdelle lapselle, joilla ei enää ole omaa äitiä.
Puoliäiti ei ole äitipuoli
Nuoresta sinkkunaisesta kasvoi äitihahmo. Martina Lindgren-Kontkanen on miehensä lapsille puoliäiti.
Joulujuhlissa Martina Lindgren-Kontkanen istuu eturivissä ja odottaa lasten esiintymistä. Hän raahautuu koulun järjestämiin vanhempainiltoihin, vaikka kotona riittäisi tekemistä ja kiire painaa päälle. Lindgren-Kontkanen on elänyt uusperheessä yhdessä miehensä sekä tämän kahden lapsen kanssa kahdeksan vuotta.
”Pahin loukkaus on, jos joku sanoo, että eiväthän ne ole sinun lapsiasi. Olen heille paitsi äitipuoli, myös vanhempi. Nämä ovat minun muksujani.”
Lapset ovat alkaneet kutsua häntä puoliäidiksi, koska sanalla äitipuoli on synkkä kaiku.
”Äitipuoli on kaikissa tarinoissakin ihan hirveä tyyppi. Mieheni esikoinen keksi tämän nimityksen, koska ei halunnut käyttää äitipuolta”, Lindgren-Kontkanen virnistää.
On vuosi 2005. Nuori nainen tapaa tulevan aviopuolisonsa Joonaksen. Aluksi Martina Lindgren-Kontkanen ajatteli, ettei halua osaksi uusperhettä, sillä äitipuolen rooli tuntui vaikealta. 25-vuotias nainen oli tottunut itsenäiseen sinkkuelämään.
”Rakkaus saa kuitenkin aikaan ihmeellisiä asioita.”
Suhteen ensimmäiset vuodet lapset viettivät joka toisen viikonlopun isänsä luona ja asuivat äidillään. Aina lasten käydessä Martina paistoi lettuja ja yritti keskustella heidän kanssaan. Hän yritti luoda mahdollisimman hyvää ja läheistä suhdetta lapsiin.
Alkukesällä 2009 lasten äiti kuoli yllättäen.
”Muistan, kun saimme asiasta puhelun aamulla. Mieheni oli kauhuissaan. Oli heti itsestään selvää, että lapset muuttavat meille.”
Lasten surun käsitteleminen oli raskasta koko perheelle. Sen keskellä lapsille oli vaikeaa luopua tutusta kodistaan ja opetella uuden kodin säännöt ja tavat.
”Pelkäsin elämänmuutoksen aiheuttamia ristiriitoja. Lasten paha olo purkautui erityisesti minuun. Minähän olin se helpoin kohde.”
Lasten äidin kuolema raapaisi vaaleanpunaiset lasit pois nuoren äitipuolen silmiltä. Kahdeksanvuotiaan tyttären kanssa hän sopi, että ovia ei paiskota sisällä. Kun oikein paljon suututti, he lähtivät kaksin ulos huutamaan ja purkamaan vaikeita ajatuksia.
”Olen yrittänyt lapsillekin sanoa, että jos maton alle lakaisee liikaa asioita, siihen lopulta kompastuu. Vaikeatkin asiat pitää puhua.”
Perheneuvola oli suurena apuna ja tukena vaikeimpina vuosina. Perheessä on myös vaalittu hyviä ja lämpimiä muistoja äidistä. Lindgren-Kontkanen sanoo, että tapahtunut ei saa luoda perheen sisälle kiellettyjä keskustelunaiheita.
Syksyn tultua lapset aloittivat koulun. Elämä ei kuitenkaan muuttunut arjen myötä helpommaksi.
”Oma käytökseni alkoi olla pakonomaista, pyrin jatkuvasti siihen, että kaikilla olisi hyvä olla.”
Lopulta vuoden2010 syksyllä Lindgren-Kontkanen päätti muuttaa pariksi kuukaudeksi takaisin omien vanhempiensa luo.
Tuumaustauko vaikeassa tilanteessa oli oikea ratkaisu. Vanhempiensa luona hän oivalsi, että juuri nyt heidän perheensä elää rankinta aikaa. Lasten äidin kuolemasta oli kulunut vuosi, ja ristiriidat velloivat suurimmillaan.
”Vanhempien luona asuessani ei mennyt tuntiakaan, etten olisi ajatellut perhettäni. Niinpä kokosin itseni ja ajattelin, että tämä ei voi olla tässä.”
Kotiin palattuaan Lindgren-Kontkanen joutui pitkään vakuuttelemaan lapsille, ettei hän ole enää lähdössä pois. Luottamus ja läheiset välit palautuivat vähitellen.
Uusperheessä eläminen onkin opettanut kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Äitipuolen roolissa Lindgren-Kontkanen on oppinut hyväksymään lasten ja miehen aiemman yhteisen historian. Hän uskoo, että uusperheen vanhempien pitää tehdä enemmän töitä perheen eteen kuin ydinperheen vanhempien.
Rakkaus on perhettä kannatteleva voima.
”Saan olla mieheni lapsille äitihahmo, vaikka en olekaan heidän äitinsä.”
Lapsen edun taakse on nyky-yhteiskunnassa Lindgren-Kontkasen mielestä liian helppo piiloutua. Hän kysyy, kuka oikeasti puhuu lapsen puolesta.
”Lapsi ei koskaan käänny vanhempiaan vastaan. Sitä paitsi, mitä jos lapsen etu jyrää kaikkien muiden etua?”
Hänellä on miehensä lasten oheishuoltajuus, mikä tarkoittaa, että hän voi hoitaa lasten asioita. Adoptiota hän ei ole edes harkinnut. Lindgren-Kontkanen sanoo, että lapsilla oli äiti, eikä hän koe tarvetta astua äidin paikalle.
Heti lasten äidin kuoleman jälkeen Lindgren-Kontkanen ajatteli, että hänen pitää tehdä kaikki ”äitiasiat”. Biologisen äidin saappaat tuntuivat isoilta.
”Sitten ymmärsin, että minusta itsestäni on kiinni, millaiseksi ne saappaat mielessäni suurennan.”
Hänen mielestään äitipuolelta odotetaan parempaa suoriutumista vanhempana, kuin biologiselta äidiltä. Äitimyytti elää yhä vahvana ja äiti nostetaan usein jalustalle, jolloin kaikki äidin tekemä ja sanoma on automaattisesti oikein.
”Jos äitipuolena ei yritä tarpeeksi, tulee sanomista. Jos yrittää todella paljon, niin sanotaan, että mitä sinäkin oikein yrität.”
Perheeseen syntyy tammikuussa kolmas lapsi. Lindgren-Kontkanen kertoo, että lapset ottivat hyvin vastaan tiedon raskaudesta. Vauvan hankkimista oli siirretty tarkoituksella sen verran, että lapset olivat päässeet pahimman yli.
Hän toivoo, että vauvan synnyttyä lapset voisivat olla sisaruksia keskenään, eikä syntyvä lapsi joutuisi olemaan perheen tyttärelle ja pojalle veli- tai siskopuoli.
Lindgren-Kontkanen ihmettelee ihmisten tarvetta määritellä hyvä ja toimiva perhe sekä jokaisen perheenjäsenen rooli.
”On äitejä, isiä, äitipuolia ja isäpuolia. Näillä lapsilla on vain enemmän välittäviä aikuisia ja läheisiä ympärillään.”
Kuka
Martina Lindgren-Kontkanen on 10-vuotiaan pojan ja 12-vuotiaan tytön äitipuoli. Ollut naimisissa miehensä kanssa vuodesta 2009.
Mistä?
Kotoisin Espoosta, asuu tällä hetkellä Espoon Mankissa.
Mitä?
Uusperheiden määrä Suomessa on kasvanut tasaisesti vuodesta 1990 lähtien. Vuonna 2012 Suomessa oli 53 018 uusperhettä. (Lähde: Tilastokeskus).
Jaa tämä artikkeli: