Putkia ja ihmisiä
Helsingin rautatieaseman metrotunnelin vesivahinko herätti minussa useita ajatuksia.
Ensinnäkin sen yhteydessä tuli ääneen lausutuksi, että elämä on tärkeämpi kuin materia. Kaikki toistivat, että vahinko tapahtui parhaalla mahdollisella hetkellä: sunnuntai-iltapäivänä, kun metrossa oli vähän matkustajia. Kukaan ei kuollut eikä loukkaantunut. Aineelliset tappiot ovat tämän rinnalla sivuseikka. Tätä tärkeysjärjestystä ei voi kyllin usein korostaa, sillä monissa muissa tilanteissa ihminen alennetaan nykyään numeroksi, menoeräksi, välineeksi — koneiston pikku mutteriksi, joka voidaan vaihtaa ja heittää pois.
Toinen miettimisen arvoinen seikka oli vahingon ennustettavuus. Alueen vesi- ja viemäriputkien huono kunto on tiedetty pitkään, mutta asialle ei ole tehty mitään. Maan päällä on korjattu teitä joka vuosi, mutta maan alle kätketyt putket ovat saaneet hapertua vuosikymmenien ajan.
Tuntuuko tutulta? Jokin asia elämässämme on ehkä kesken ja vinossa, mutta emme puutu siihen vaan lakaisemme sen maton alle. Vaikka tiedämme, että laiminlyönti voi kostautua kalliisti, luotamme siihen, että niin ei käy tänään eikä huomenna, eikä tänä vuonna.
Kolmas huomionarvoinen piirre olivat vahingon yhteydessä ilmenneet ennustamattomat tekijät. Runkovesijohdon suojatunnelista löytyi kaksi miehenmentävää aukkoa. Niiden alkuperästä ei ole tietoa. Selvää on vain, että niiden ei olisi pitänyt olla siellä. Niiden takia vahingot moninkertaistuivat.
On outoa, ettei kukaan ole aikaisemmin havainnut aukkoja ja vaatinut niiden paikkaamista, joka ei kai olisi ollut kovin suuri operaatio. Onko tarkastustöitä tekevät karsittu niin vähiin vai onko heidän aikansa niin tiukalla, ettei aukon ohi ole ikinä kuljettu? Vai onko syynä nykyajan työetiikka, jonka mukaan tunnollisuus ei ole ansio, joka auttaisi uralla eteenpäin, vaan pikemminkin riippa kaulassa?
Jälleen on syytä katsoa peiliin. Teenkö vain sen, mitä ulkopuolelta ymmärretään vaatia, vai kysynkö itseltäni, mitä minun kannattaisi tehdä oman henkisen tilani tai yhteisen hyvän takia?
Ehkä tärkeintä on muistaa, että omat murheet ja yleiset koettelemukset voivat olla moraalisen kasvun paikkoja, jos osaamme ja jaksamme ne sellaisina ottaa vastaan.
Jaa tämä artikkeli: