Älä hosu. Oman elämän kohtaaminen on tärkeää, ja se mitä on, puhuu ihmiselle, jos hän vain pysähtyy kuuntelemaan.
Puutarhassa on helppo hengittää
Hengellisestä elämästä puhuttaessa on hyvä käyttää kielikuvia, sillä silloin liikutaan herkällä alueella. Kuuntele siis sanoja tarkkaan, sillä niissä ja niiden väleissä elää kokonainen maailma.
Teksti Marja Kuparinen
Kuvat Sirpa Päivinen
Terhi Varjoranta on Kallion seurakunnan pappi, taideterapeutti ja työnohjaaja. Hänelle hengellisen elämän merkityksellisiä sanoja ovat tila, katse ja hengitys. Hän rakastaa sanoja, kuvia ja runoja – sekä hiljaisuutta niiden välissä.
Puhumme houkuttelevasta aiheesta: mitä kasvaa ihmisen hengellisessä puutarhassa ja kuinka tällainen houkuttelevan kuuloinen paikka löytyy.
Varjoranta käsitteli taideterapian opintojensa päättötyössä ihmisen sisäistä maailmaa puutarhan näkökulmasta. Kiinnostus aiheeseen on säilynyt sen jälkeenkin. Hän ohjaa paljon retriittejä; monissa niistä maalataan hiljaisuudessa.
Maalaaminen on ihmisen sisäisen tilan ja hänen hyvinvointinsa kannalta hedelmällistä, sillä syntyäkseen kuva vaatii usein irtipäästämistä vaatimuksista, odotuksista ja osaamisesta.
– Ihmisillä on hirveä kritiikki omia kuviaan kohtaan. Olen huomannut, että kun suhde kuviin muuttuu, siinä rinnalla muuttuu usein myös suhde omaan minään, Varjoranta sanoo.
Jospa voisi vain lempeästi ihmetellä, että tätä kaikkea minussa ja minun kuvissani on. Se ei ole hyvää eikä huonoa, se vain on, ja minä voin ottaa sen vastaan.
Hengellinen puutarha on kaunis vertauskuva, yksi tapa katsoa ihmisen sisäistä maailmaa. Terhi Varjorannalle ei ole olemassa hengellistä maailmaa ja sitten tätä toista todellista. Ulkoinen ei ole erossa siitä, mitä ihmisen sisällä tapahtuu ja miltä hänestä tuntuu.
– Hengellinen elämä on tätä tavallista elämää, joka eletään Jumalan ”edessä” ja suhteessa häneen.
Jos pitäisi yhdellä sanalla sanoa, mitä Varjoranta haluaa pappina ihmisille tarjota, se olisi ehkä tilan tuntu. Kun ihminen saa tilaa olla, hänessä tapahtuu ihmeellisiä asioita. Kun ihminen pysähtyy miettimään, miten hän voi, mitä tarvitsee, hän kysyy hengellisiä kysymyksiä.
– Oman elämän kohtaaminen on tärkeää, ja se mitä on, puhuu minulle, jos vain pysähdyn kuuntelemaan. Vuorovaikutuksen näkökulmasta kaikki on viestiä. Kun elää herkkänä ja avoimena, kaikki on puhetta hyvältä Jumalalta, Varjoranta sanoo.
Retriitti tarjoaa erityisen tilan tälle elämän syvemmälle kuuntelulle. Se on tilan tekemistä sille, mitä ihminen syvimmiltään kaipaa.
Välillä puutarhassa pitää kurittaa perennapenkkejä, kitkeä, jakaa ja heittää villiintynyttä pois.
– Joskus hyviäkin asioita pitää karsia, jotta elämään tulisi tilaa, Varjoranta sanoo.
Karsimisen tärkeyden hän on oppinut myös omalla kohdallaan: on ollut aikoja jolloin on ollut pakko suostua olemiseen tekemisen sijaan. Niinpä Varjorannan hengellisessä puutarhassa olennainen asia onkin riippumatto.
Rukousasento kertoo jotain tavastamme ymmärtää hengellinen elämä: silmät kiinni, kädet ristissä, pää alaspäin. Toki tällainen sisäänpäin kääntyminen on sallittua. Terhi Varjoranta kuitenkin näkee rukouksen hiukan toisin.
– Se voi merkitä myös ojentautumista, sitä, että katsoo tarkasti vastaantulevaa ja ottaa vastaan sen, mikä juuri sillä hetkellä elämässä on totta. Silloin ihminen on dialogisessa tilassa elämänsä kanssa ja ottaa todesta sen, että Jumala on läsnä ja kaikki on hyvän Jumalan puhuttelua.
Kuinka nyt Paavalikin sanoi Ateenan ihmisille (Apostolien tekojen 17. luku): ”Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” Siitä näkökulmasta katsoen kaikki on hengellistä – vaikka kaikkea ei tarvitsekaan hengellistää.
Viime vuosina Varjorannalle on tullut yhä tärkeämmäksi sana hengitys. Se on erinomainen vertauskuva hengellisestä vuorovaikutuksesta: ihminen hengittää sisään ja ulos, ottaa vastaan ja luovuttaa.
– Hengitys on eri asia kuin rentoutumisen vaatimus. Ehkä hengitys tulee myös lähemmäksi jokaista omaa tilaansa etsivää, ainakaan siinä ei ole mitään suorituspaineita.
Varjorannan retriitissä kuulostellaan usein omaa hengitystä, tarkkaillaan, miten minä hengitän nyt: pienesti vai suuresti, pinnallisesti vai syvin ja laajoin vedoin? Kulkeeko hengitykseni virtana vai pidätänkö sitä? Miksi?
– Kaikki on OK, omaa hengitystä ei tarvitse muuttaa, tärkeämpää on olla tietoinen siitä. Retriitissä on tilaa hengittää – tilaa olla sitä, mitä on. Ihminen kohtaa Jumalan siinä, mikä on. Jos muutosta tai kasvua on tullakseen, sen edellytyksenä on nykyisen hyväksyminen.
Varjoranta on havainnut, että ihmisen sisäiset muutokset ovat hitaita. Tuon tuostakin omaa tilaansa tutkiessa saa hämmästellä, vieläkö vaan olen tässä samassa vaiheessa.
Vaikka muutokset ovat hitaita ja välillä tuntuu kuin elämä pusertaisi ihmistä läpi harmaan kiven, Terhi Varjoranta puhuu väsymättä hellittämisestä, pingottamisen jättämisestä ja luopumisesta.
– Me itse ja ympäristömme asetamme jatkuvasti itsellemme odotuksia. Pitäisi tapahtua, tuntua ja edistyä. Retriitin avarassa tilassa on mahdollisuus opetella hellittämistä. Se on hellyyttä itseä kohtaan.
Samaa hellittämistä voi toki opetella ilman retriittiäkin, kun varaa itselleen riittävästi hyödytöntä ja suorittamisesta vapaata aikaa.
Hellittämisen rinnalla kulkee kuitenkin myös toinen suunta. Kun ensin antaa kaiken olla niin kuin se on, voikin näkyviin tulla kitkemisen ja karsimisen tarve.
Mikä on elämässä riittävästi? Hyvääkin voi olla liian paljon. Ihmisen rajat voivat tulla vastaan, hän alkaa väsyä ja kysyä hyvinvoinnin kannalta hyviä kysymyksiä. Miksi täytyy esimerkiksi tehdä niin paljon työtä ja olla niin monessa mukana? Johtuuko se kenties jostain riittämättömyyden tunteesta tai hyväksymisen kaipauksesta?
Jumalan edessä elämiseen liittyy ainutlaatuinen hyväksynnän kokemus: Jumala katsoo minuun, näkee minut sellaisena kuin olen ja rakastaa minua. Heprean kielessä katse ja lähde ovat sama sana. Se kertoo paljon hyväksyvän katseen merkityksestä.
Persoonallinen minä–sinä-suhde alkaa muotoutua ihmiseen hyvin varhain. Sen juuret ovat tavassa, jolla häntä on katsottu lapsena. Kokemus muovaa paitsi käsitystä omasta itsestä, myös ihmisen jumalakuvaa. Onneksi myöhemmät korvaavat kokemukset nähdyksi tulemisesta ja hyväksynnästä ovat myös mahdollisia.
Varjoranta tekee pienen kierroksen ihmisen psykodynamiikkaan ja päätyy puhumaan retriitin rituaalinomaista tilasta, jossa on mahdollista irrottautua hetkeksi vanhasta identiteetistä. Eristäytyminen ja hiljaisuus luovat tyhjää muutoksen tilaa. Kun ei ole entisiä sosiaalisia rooleja eikä velvoitteita, muutos käy mahdolliseksi.
– Silti haluan korostaa, että retriitistä ei tarvitse olla hyötyä. Muutos voi tulla vasta paljon myöhemmin ja erilaisena kuin odotti. Tärkeää on, että ottaa todesta sen, mikä koskettaa, kuuntelee omaa kaipaustaan ja tarvettaan. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään hengellisen elämyksen metsästys, vielä vähemmän tankkauspaikka, jotta arjessa taas jaksaisi entiseen tahtiin.
Hengellisessä puutarhassa pitää siis olla malttia odottaa ja katsella. Monella on tosin mielessään tarkat käsitykset siitä, mitä puutarhan penkeissä saa kasvaa ja mikä on kitkettävä pois. Sisäisen maailman muutokset rakastavat kuitenkin aikaa ja vapautta.
– Kun siemen itää, kylväjä nukkuu kaikessa rauhassa.
Rukouksen voi ymmärtää hengittämisenä ja armollisena hyväksymisenä. Sen kun oppisi, olisi oppinut paljon.
Terhi Varjoranta muistelee Heponiemen retriittivierasta, jolle uiminen oli melkein kuin rukoilemista. Uidessa hän tunsi olevansa kevyt ja notkea, vesi ympäröi ja kannatteli häntä raikkaasti ja lämpimästi. Hän oli turvassa kelluessaan veden sylissä.
– Se oli ihanasti sanottu ja sisälsi loistavan oivalluksen: oleellista hengelliselle kasvullemme on, että opimme antautumaan kannateltavaksi ja rakastetuksi.
Kun retriiteissä on kuulosteltu omaa hengitystä rukouksena, ihmiset ovat joskus olleet huikaistuneita: voiko se olla näin yksinkertaista? Milloin meihin on päässyt ajatus, että rukoileminen olisi ponnistus emmekä sitä muka osaisi?
Norjalainen hengellinen opettaja Notto Telle kertoi kirjassaan tarinan Mooseksesta ja Jumalasta. Raamatun mukaan Jumala antoi Moosekselle Jahve-nimensä, mutta Mooses sai kuulla silloin myös Jumalan toisen nimen, jonka jokainen ihminen osaa. Se on syvä huokauksen ääni. Se on väsymyksen, surun, kaipauksen, ihastuksen ääni, syvän uloshengityksen ääni.
Rukoilemiseen ei muuta tarvita.
Varjoranta kehottaa tutustumaan myös oman puutarhan varjoisiin paikkoihin. Siellä voi hiipiä pelottavia petoja, siellä voi olla laiminlyötyjä nurkkia ja sekavia pöheikkojä. Mutta ei hätää: kaikkea voi tutkia, katsoa petoja silmiin ja malttaa mielensä, ettei kitkemisinnossa vedä maasta uusia hentoja taimia.
– Kaikkea itsessään ei ole helppoa katsoa, sillä kaikkea ei haluaisi hyväksyä ja ottaa omakseen. Mutta jos ei niin tee, peittelemisessä kuluu paljon energiaa hukkaan.
Hyväksytty viha, kiukku ja raivo voivat kääntyä sielun ravinnoksi ja oman elämän puolustukseksi – kunhan tarkkaan tutkii, mistä on kysymys. Negatiivisissa tunteissa on paljon hyvää voimaa, siksi niitä ei kannata torjua, vähätellä ja vältellä.
Hyvä tahto on Jumalassa olennaista, sanoo Tuomo Mannermaa kirjassaan Pieni kirja Jumalasta . On tärkeää, että Jumalan annetaan olla Jumala, ja odotetaan häneltä kaikkea hyvää. Se on ensimmäisen käskyn pitämistä.
– Tilassa, hengittämisessä ja kaipauksessa on kysymys samasta asiasta: siitä, minkä varaan minä lasken elämäni, mihin luotan, muotoilee Terhi Varjoranta.
Joillakin on vaativa Jumala. Sellaiselle ihmiselle ei Jumalasta puhuttaessa tule ensimmäisinä mieleen vapaus, rakkaus, hengitys ja kannateltuna oleminen. Mikä avuksi? Sekin tapa kokea elämä saa olla olemassa.
– Mikä minä olen purkamaan toisen rakenteita? Jos niin tekee, pitää tarjota tilalle riittävän turvallista. Kyllä ihmisellä voi ja saa olla selkeät rajat, jos hän niitä tarvitsee. Silloinkin ihminen voi antautua olemaan. Hänen ei tarvitse kannatella itseään. Kasvu pitää huolen itsestään.
Taideterapiassa Varjoranta on nähnyt, että hedelmälliseen työskentelyprosessiin suostuminen merkitsee tietynlaisen kaoottisen tilan syntyä. Palikoiden tuttu järjestys, rakenteet hajotetaan ja niin maalatessa voi syntyä uusi hahmo, kun uskaltaa tyhjän päälle ja luopuu liiasta kontrollista.
Kuvan ja myös elämän kannalta asenne on hedelmällinen.
– Ihminen voi olla turvassa tyhjän päällä, lupaa Varjoranta.
Elämä ei ole kuitenkaan aina kasvua ja uuden odotusta. Hengellinen puutarha voi joskus muistuttaa enemmän kuivettunutta erämaata, jota ei ole hoidettu eikä kasteltu. Se näyttää myös hedelmättömältä. On ehkä masennusta, unettomuutta, syyllisyyttä siitä, että en ole hoitanut ja ravinnut omaa sisäistä elämääni. Silloin on hyvä miettiä, mitä tarvitsen: harventamista, kitkemistä vai kenties kastelemista.
Toinen juttu on, jos Jumala on johdattanut ihmisen kasvamaan autiomaahan. Silloin eivät ryhtiliikkeet ja kitkemiset auta. On suostuttava viipymään autiomaassa ja luotettava, että liikkumattomassa hiljaisuudessa tapahtuu jotain tärkeää.
– Hengellisinä tiloina nämä ovat hyvin erilaisia. Sielunhoidollisessa keskustelussa jään usein miettimään, kummasta on kysymys ja mihin suuntaan ihmistä ohjaisin.
Huomion kiinnittäminen omaan sisäiseen maailmaan tai puutarhaan ei ole itsekeskeisyyttä.
– Paratiisin puutarha ei ole mikään umpio. Siellä kasvaa elämän puu. Hengelliset hedelmät kuten kärsivällisyys ja rakkaus ovat yhteistä elämää varten.
Terhi Varjoranta lainaa runoilija Helinä Siikalaa ja hänen ajatustansa puiden hengityksestä.
– On itse asiassa hyvin kaunis ja tosi kuva, että me hengitämme puiden kanssa. Hiilidioksidi, jonka hengitämme ulos, on puiden sisäänhengitys ja niiden luovuttama happi meidän elämämme ehto. Mielikuva on kaunis: me olemme osa kosmosta ja hengitämme kaikki yhdessä sisään ja ulos.
Taideterapeuttina Varjoranta yllyttää mielellään kuvia tekevää ihmistä sisäisiin matkoihin, tuntemattomille rajoille ja uskallukseen. Pappina hän haluaa auttaa heitä katsomaan armollisesti ja rakastaen itseään ja omaa elämäänsä. Hän ei kiellä, etteikö tämä työnäky nousisi myös omasta kaipauksesta ja nälästä.
Ainakin yhdestä asiasta hän on varma:
– Jumalan nimi on ”minä olen”. Myös ihminen saa olla. Kaikki sekin saa olla, mitä hän ei halua ja mitä häpeää. Kasvu pitää huolen itsestään. Se riittää.
Hengellistä elämää tukevia kursseja Kallion seurakunnassa:www.helsinginseurakunnat.fi/seurakunnat/kallio/toiminta/
kurssitoiminta. Kurssiesitettä voi myös tilata
kirkkoherranvirastosta p. 2340 3600.
Jaa tämä artikkeli: