Puutteellinen
Olen harrastanut palstaviljelyä kymmenen vuotta, ja yhä teen aloittelijan virheitä. Useimmiten ongelmana on se, että innostus ajaa realiteettien edelle.
Maa-artisokkakasvusto on sankkaa kuin trooppinen metsä ja vadelma hujottaa kaksimetrisenä taivaisiin. Savolaiseen tapaan olen jo pitkään meinannut rakentaa sille tukikehikon. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Paino sanalla puoliksi.
Tänä kesänä päätin tehdä parannuksen. Muokkasin ja lannoitin maan toukokuussa. Kitkin, kylvin, kastelin. Kesäkuun alussa satutin polveni pyöräilyturmassa, ja palsta jäi kuukaudeksi hoitamatta. Oli lämmintä ja sadettakin tuli sopivasti.
Palasin palstalle heinäkuun alussa. Se muistutti viidakkoa, joka kasvoi muumitaloon taikurin hatusta. En tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Tuumin, että parasta olisi leikata appelsiininkuoresta tekohampaat ja hiipiä tiheikköön leikkimään Muumipeikon lailla.
Naapurin keittiöpuutarhaan voisi koska tahansa tulla englantilaisen lehden kuvausryhmä. Minä hakkaan vesurilla ohdakkeita kumoon. Minun palstani on omaksunut jatkuvan kasvun ideologian. Kumminkaan eivät palstanaapurini sano moitteen sanaa. He vain kärsivällisesti juurivat pois vadelman ja juhannusruusun versot, jotka tunkevat heille minun puoleltani.
Tässä minä näen armon. Ihmisen virheitä ei tarvitse osoittaa jättimäisin elein. Ihminen voi olla niistä itsekin hyvin tietoinen. En ymmärrä, miksi vieläkään en ole oppinut, että pikkuruiselle palstalle ei saa ahdettua 1700-luvun hyötykasvitarhaa ja Monrepos’n puistoa.
Armo kumpuaa siitä tiedosta, että jokainen on puutteellinen. Armoa voi osoittaa se, joka on sitä itsekin kohdannut. Armo ei ole ylemmyyttä vaan tasa-arvoa – sen tietämistä, että useimmiten ihmisellä on hyvät pyrkimykset mutta liian vähän välineitä niiden toteuttamiseen. Vain itsensä tunteva voi olla armollinen muita kohtaan ja olla rankaisematta heitä niistä virheistä, joita vihaa itsessään eniten. Armo kohtaa meitä usein odottamatta, ja sen lämpö on ihmeellinen.
Tänä heinäkuisena päivänä menen taas palstaani ihmettelemään. Iloitsen kesäviidakostani niin kuin Muumi. Se lakastuu ja katoaa syksyn tullen. Mutta ennen lumen tuloa mullasta kaivetaan esiin kultainen maa-artisokka-aarre.
Kirjoittaja on äiti ja kirjailija.
Jaa tämä artikkeli: