Maria Helena Pinto tekee väitöskirjaa uuden koreografisukupolven suhteesta perinteiseen tanssiin. Kuva: Sirpa Päivinen
Puutteellisten tanssi
Mosambikilainen koreografi tekee vääryyttä näkyväksi.
Kaikki afrikkalaiset osaavat tanssia. Afrikkalainen tanssi on perinteistä villiä jytkettä.
Mosambikilainen koreografi Maria Helena Pinto nauraa iloisesti käsityksillemme. Hänelle tanssi merkitsee yhteiskuntaan vaikuttamista.
Maria Helena Pinto, 36, odotti risteyksessä punaisten valojen vaihtumista. Autoa kohti konkkasi alaston raajarikko kädentynkä heiluen. Sitten ilmestyi toinenkin, ja kolmas, neljäs. Mitä tämä on? Miksi nämä ihmiset ovat kadulla?
Kerjääviä, hulluja, vammautuneita ihmisiä oli seuraavassakin risteyksessä ja kadunkulmassa, kaikkialla Maputossa, Mosambikin pääkaupungissa.
Nuori nainen järkyttyi.
– Köyhyyden ja vammaisuuden kadulle ajamia, yhteisön hylkäämiä ihmisiä oli ollut aina, mutta nyt vasta huomasin heidät. Heistä tuli minulle henkilökohtainen ongelma, minun oli pakko alkaa tehdä jotakin, Suomessa elokuussa vieraillut koreografi kertoo.
Maria Helena Pinto oli vuonna 2004 perustanut Maputoon oman tanssin alan tutkimuskeskuksensa, CPC:n. Tanssijoidensa kanssa hän lähti nyt kaupungille.
– Neljän kuukauden ajan keskustelimme näkemästämme ja aloimme ottaa miinojen ja syntymävammojen repimien ihmisten kärsimystä omaan ruumiiseemme ja työstää sitä liikkeeksi.
Prosessista syntyi Silmä/Katse – Havainto -niminen koreografia. Maputossa se esitettiin kaksi kertaa hämmentyneelle eliittiyleisölle. Toissa viikolla teos nähtiin Itäkeskuksen Stoassa.
– Haluan herättää ihmiset näkemään! Taide on aseeni. Mosambikissa on paljon ongelmia, haluan luoda kuvia todellisuudesta, jotta ihmiset näkevät sen.
Maputon toista esitystä katsomaan tuotiin myös katujen kansaa.
– He tunnistivat kyllä itsensä, mutta en ole varma, kokivatko he esityksessä olevan mitään mieltä. Siksi minun on tehtävä jotain myös heille suoraan, Pinto sanoo. Aihe selvästi kiusaa häntä edelleen.
– Hankin jostain rahoituksen ja teen saman uudestaan, isommalla joukolla, ja muissakin maissa. Räjäytän köyhyyden ja vammaisuuden näyttämöille!
Maailmankansalaisen ruumis
Pinton äiti oli köyhä yksinhuoltaja. Pelottava sisällissota riehui pääkaupungin ulkopuolella, sinne ei ollut menemistä. Joskus saatiin aterialle lihaa, kun oli jonotettu koko yö.
M osambikissa etsittiin lahjakkaita nuoria kansalliseen tanssiryhmän kouluun. Maa oli juuri taistellut itsensä vapaaksi Portugalin siirtomaavallasta, ja kansallista identiteettiä haluttiin vahvistaa vaalimalla tanssiperinteitä. Maria-tyttö valittiin kouluun.Yhdeksän vuotta hän opiskeli satoja perinteisiä tansseja. 17-vuotiaana hän sai stipendin Kuubaan ja valmistui siellä tanssijaksi ja koreografiksi. Hän opiskeli myös USA:ssa ja Brasiliassa.
– Olen ruumiissani maailmankansalainen, olen saanut koulutusta kaikilla tekniikoilla, Pinto naurahtaa.
Parhaillaan hän tekee Afrikan ensimmäistä tanssin alan väitöskirjaa Pariisin Kahdeksannessa yliopistossa. Aiheena on uuden koreografisukupolven suhde perinteiseen tanssiin.
Perinteestä spektaakkeliksi
Perinteinen tanssi liittyy kyliin, jossa sillä on jokin tietty sosiaalinen, uskonnollinen tai poliittinen merkitys. Jokaisessa kylässä on omat tanssinsa.
– Kun perinteitä sitten aletaan ”säilyttää” ja tanssi viedään näyttämölle, tanssi menettää merkityksensä ja muuttuu spektaakkeliksi.
– Nykytanssissa perinteisen tanssin aineksia käytetään tietoisesti materiaalina muun materiaalin joukossa. Minulle tanssi on koko olemassaoloni ja kieli, jolla ilmaisen ajatuksiani ja keskustelen vastaanottajien kanssa.
Hän korostaa, ettei tanssissa ole universaalia estetiikkaa, kauneuskäsitykset ovat aina suhteessa tanssin synty-ympäristöön. On oltava oma itsensä.
– On myös hyväksyttävä se, että aina ei voi ymmärtää toisen ilmaisukieltä.
Maria Helena Pinto kertoo, että Pariisin yliopistossa hänelle tuli muutama vuosi sitten yliannos rationaalista ajattelua.
– Palasin Mosambikiin päästäkseni tasapainoon. Siellä poliisi ampui entisen puolisoni minun ja poikamme silmien edessä. Minua syytettiin mieheni murhan järjestämisestä. Aloin viime vuonna työstää Punainen meri – Verikylpy -nimistä sooloesitystä. Sen myötä pääsin yli ja tasapainoon.
– Mosambikissa ja koko Afrikassa on paljon arkista väkivaltaa ja pelkoa, ihmisiä tapetaan noin vain. Se on tehtävä näkyväksi.
Entä osaavatko kaikki afrikkalaiset tanssia?
– Voin puhua vain Mosambikista ja tietyistä paikoista. Yleistyksillä ei tavoiteta totuutta. Joillakin on isompi mielikuvitus, enemmän rytmin ja tilan tajua, herkkyyttä. Kaikki voivat tanssia, kyllä, mutta kukin omasta lähtökohdastaan.
Jaa tämä artikkeli: