Jotkut muut. Pitäisikö minun tehdä jotain? Uskallanko? Kannattaako se?
Puuttumatta, piittaamatta
Miksi Suomessa on korkeampi kynnys puuttua häiriökäyttäytymiseen? Kaupunkisosiologi, sosiaalipsykologi ja diakoni arvioivat tositapauksia.
Teksti Antti Möller
Kuva Matti Pikkujämsä
Istut bussissa, kun oudosti käyttäytyvä mies astuu sisään. Hän alkaa tuijotella muita matkustajia, puristella nyrkkejään ja kirota. Kukaan ei reagoi mitenkään. Tovin öykkäröityään mies astuu ulos bussista, ja tilanne laukeaa.
Tämän tositapauksen kaltaisia tilanteita sattuu toisinaan Helsingissä. Niiltä on vaikea välttyä. Yleensä ne raukeavat itsestään, mutta silti moni miettii, miten kuuluisi toimia. Jos tilanne kärjistyy, onko minulla velvollisuus puuttua siihen? Ja jos reagoin, saanko muilta tukea?
Pyysimme kolmea eri alan asiantuntijaa arvioimaan sattumuksia Helsingistä sekä ulkomailta.
Helsingin yliopiston yliopistotutkija, kaupunkisosiologi Pasi Mäenpään mielestä Facebookissa kerätyt tositapaukset Suomesta ovat uskottavia. Kukaan kanssaihminen ei puuttunut näihin tilanteisiin.
– Yleensä julkisessa tilassa käyttäydytään niin, että annetaan muiden olla rauhassa, jolloin saadaan itse olla rauhassa. Kynnys reagoida häiriköintiin tuntuu Suomessa olevan aika korkealla.
Ulkomailla on usein toisin. Kaksi vuotta Prahassa asunut Susanna, 39, kertoo:
– Prahassa todistin pari kertaa muiden matkustajien puuttuvan nopeasti alkavaan häirintään. Toisella kerralla häiritsijä oli tšekki, toisella turisti. Turistia ojennettiin ja hän asettui, tšekkiläistä pyydettiin poistumaan kyydistä ja hän totteli. Tilanteissa erikoiselta tuntui se, ettei kukaan epäröinyt hetkeäkään puuttua tilanteeseen ja että muut matkustajat olivat heti mukana tukemassa. Muiden matkustajien reagointi tekee tilanteesta kiusallisen häiritsijälle.
Vastaavaa yhteistuumin tapahtuvaa väliinmenoa löytyi esimerkiksi Etelä-Euroopasta, mutta ei Suomesta. Mäenpää myöntää, että Suomessa ei voi yksioikoisesti luottaa muiden tulevan hätiin.
– Suomessa eletään vahvassa sääntökulttuurissa, mikä näkyy esimerkiksi liikenteessä. Jokainen pitää huolen omista asioistaan, ja viranomaisen annetaan hoitaa poikkeamiset. Suomi on myös kaupungistunut myöhemmin, mikä näkyy käyttäytymisessä.
Tällaisessa ilmapiirissä häiriköintiin reagoivat henkilöt näyttäytyvät rohkeina ja poikkeuksellisina yksilöinä. Esimerkiksi syntyperäinen helsinkiläinen Jarkko, 47, ei ole sivustakatsoja:
– Kallion pitkäaikaisena asukkina olen puuttunut useampaan autovarkauteen, ryöstöön sekä väkivaltaiseen ja rasistiseen tilanteeseen. 99 prosentissa tapauksista olen ollut ainoa, joka reagoi, jopa ruuhka-aikoina. Luottamus muiden ihmisten apuun ei ole erityisen korkealla, välillä jopa miettii puuttumisen mielekkyyttä.
Juttua tehtäessä ei löytynyt yhtään kotimaista tapausta, jossa tilanteeseen olisi tartuttu kollektiivisesti. Prahan tapauksia Mäenpää selittää neuvostoaikoihin pohjautuvalla perinteellä hoitaa asiat itse, kun viranomaiseen ei voinut luottaa.
– Ihmisillä on taipumus turvautua muiden tapaan toimia silloin, kun on epävarmaa, miten tulisi käyttäytyä. Yhdenmukaisuuden paine on yhteistä kaikkialla, mutta eri kulttuureissa ja kaupungeissa normaalin käytöksen muodot ovat erilaiset, sanoo sosiaalipsykologian professori Johanna Ruusuvuori.
Lisäksi suurkaupunkielämässä on omat kirjoittamattomat lainalaisuutensa.
– Isossa kaupungissa ei voi mitenkään tuntea kaikkia henkilökohtaisesti, ja siksi on pitänyt kehittää toisenlainen tapa suhtautua. Yleistä on esittää välinpitämätöntä. Tämä on ymmärrettävää, mutta moraalisesti se on toki kyseenalaista, Mäenpää pohtii.
Tulemme jälleen uuden arviointiperusteen äärelle. Diakoni Jaana Makkonen Mikaelin seurakunnasta Itä-Helsingistä katsoo, että jokaisen on syytä arvioida tilanne kerrallaan.
– Kannattaa välttää provosointia, jottei tilanne vain pahene. Yleisesti voisi sanoa, että jos arvioi kykenevänsä reagoimaan, niin silloin puuttuminen on rohkeuden ja välittämisen osoitus. Mikäli tilanne vaikuttaa kovin uhkaavalta, on parasta turvautua viranomaisten apuun.
Mikäli lapsi on vaarassa, myös uhkaavaan tilanteeseen on Makkosen mielestä reagoitava. Mutta monia pelottaa fyysinen väkivalta.
– Jokainen kantaa omaa elämänhistoriaansa mukanaan. Joku voi pelätä aggressiivisia tilanteita erittäin paljon eikä pysty toimimaan, vaikka haluaisikin, Makkonen jatkaa.
Häiriköinnistä puhuttaessa ei voi välttää sitä tosiasiaa, että humalalla on usein osuutensa tapauksissa. Jotkut ovat taipuvaisia selittämään suomalaista arkikäytöstä sillä, että täällä siedetään humalaista käytöstä hyvin pitkälle. Esimerkiksi katolisissa maissa näin ei ole.
– Kyllä tässäkin on kyse siitä, mikä koetaan normaaliksi. Julkisessa tilassa juopottelua kritisoidaan kyllä keskustelun tasolla, mutta toleranssia voi lisätä se, jos juopottelua ei pidetä kummallisena, Johanna Ruusuvuori sanoo.
Tavat voivat silti muuttua. Pasi Mäenpää katsoo, että Suomessa ollaan menossa kohti uutta urbanismia ja puuttumisalttiimpaa aikaa.
– Viranomaisusko heikkenee, ja tilalle on tulossa spontaanimpi suhde kansalaisyhteiskuntaan. Tällöin kaupunki nähdään kaikkien yhteisenä juttuna, mikä suosii siviilirohkeutta. Yhteiseksi koetussa ympäristössä ei yhtä herkästi kehdata käyttäytyä huonosti ja häiriköidä.
Jaa tämä artikkeli: