Puuttumisen puolesta
Pysäyttävien uutisten yhteydessä on jälleen puhuttu suomalaisten haluttomuudesta puuttua toistensa asioihin. Kunnioitamme ylen määrin yksityisyyttä, emme halua udella, jokainen hoitakoon asiansa, kertokoon kun tahtoo – ja muita näppäriä tekosyitä puuttumattomuuden perusteluina.
Jälleen on puhuttu myös puuttumisen tärkeydestä. Asiantuntijat ovat peräänkuuluttaneet lähellä olevien rohkeutta kysyä suoraan ja huolestua pienemmästäkin. Viranomaisille tieto pahoinvoinnin mitoista saapuu usein armottoman myöhään.
Miksi puuttumisella on niin kitkerä kaiku? Jätämmekö puuttumatta koska emme halua sörkkiä toisten yksityisyyttä vai siksi, ettemme halua välittää? Olemmeko todellakin hienotunteisia ja sivistyneitä, jos emme puutu toistemme elämiin?
Koko kylä kasvattaa, sanotaan lasten kohdalla. Koko kylä kuuntelee – sopisiko aikuisiin?
Puuttumista varotaan siksi, että se on ymmärretty väärin. Toisen elämään ylimielisesti puuttuva tekeekin pahaa. Hän ratkoo suoraviivaisesti, rikkoo ja nöyryyttää neuvomisillaan. Osoittaa omaa paremmuuttaan astumalla heikomman päälle. Myös puuttumatta jättäminen ja hiljaa odottaminen ovat selkeitä kannanottoja.
Hädässä, häpeässä ja heikoilla kukin meistä saattaa piiloutua tuskineen. Rakentaa suorittavia suojakuoria, tyylikkäitä kulisseja ja hymyileviä naamioita. Silti huoltaan piilotteleva odottaa jonkun uskaltavan kysyä ja nähdä. Hätä ruokkii avuttomuuden ja häpeän tunteita, mikä vaikeuttaa avunpyytämistä.
Lempeä puuttuminen on myötätunnon alalaji. Myötätuntoisesti puuttuva avaa korviensa lisäksi sydämensä. Huonoon oloonsa kääriytynyt ei välttämättä avaa välittömästi vankilansa ovia. Myötätunto kuitenkin jättää jälkensä koskettaen toista.
Puuttuminen edellyttää välittämistä ja rohkeutta. Onnistuakseen se vaatii myös puuttumisen sallimisen, avulle ja myötätunnolle suostumisen. Pehmeästi koputtelemalla pääsee varmemmin sisälle kuin rynnimällä tai ulkopuolella vaiti vartoen. Se, joka ei koputa, haluaa sulkea silmänsä.
Meidän tulee uskaltaa puhua pelon, uupumuksen, surun tai tuskan aavistuksista toisillemme ääneen. Myötäillen, lempeästi, rinnalla kulkien. Hätä ei jakamalla tartu. Kellareistaan ulos tulemalla se muuttuu kevyemmäksi kantaa.
Maaret Kallio
Kirjoittaja on seksuaaliterapeutti (NACS) ja työnohjaaja, joka asuu Espoossa.
maaret.kallio@vaestoliitto.fi
Jaa tämä artikkeli: