Valon kantajat. Taizén yhteisön lauantai-illan rukouksissa kaikki saavat käteensä tuohuksen, ja lapset levittävät tulta tuohuksesta toiseen.
Pyhä kaaos
Taizén ekumeenisessa yhteisössä käy vuosittain noin 100 000 ihmistä. Siitä seuraa jatkuvaa jonotusta, Jumalan janoa ja miljoona ateriaa.
Teksti Saila Keskiaho
Kuvat Sirpa Päivinen
Paljaat varpaat väistelevät lattialla istuvia. Ranskalaisessa Taizén ekumeenisessa yhteisössä alkaa ehtoollinen, jossa ei kysellä tunnustuskuntia. Meitä on protestantteja, katolilaisia ja ortodokseja, yhteensä 2 500 ihmistä.
Jakopisteitä on kymmeniä eri puolilla yhteisön sydäntä, Sovituksen kirkkoa. Taizén valkopukuiset veljet murtavat leipää jossain jonojen päissä. Keski-Euroopassa jylläävä flunssakausi kuuluu: köhä ja nuha puhkaisevat jatkuvasti hiljaisuuden.
Ja kun aamun rukoushetki päättyy, mitä tekevät kirkosta purkautuvat ihmiset? Kyllä: asettuvat jonoon. Sikäli kuin vellovaa laumaa voi sellaiseksi kutsua. On leivän ja kaakaon, aamupalan aika. Ympäröivät kukkulat vasta heräilevät.
Jonottaminen on Taizén tapa. Kaikkea jonotetaan: ehtoollista, ruokaa, vettä, sielunhoitoa ja lopulta olutta tai viiniä yhteisön omassa Oyak-baarissa. Kärsivällisyyttä koettelevasta elämänmuodosta huolimatta itäranskalaiseen Taizén kylään saapuu joka vuosi 100 000 ihmistä ympäri maailmaa, joista suurin osa on nuoria aikuisia. Yksi heistä on saksalainen Dorothee Ohle , 25.
Münsterissä viestintää opiskeleva Ohle on viettänyt yhden lukukauden Lyonissa Taizén lähellä. Pölyisellä aidalla lueskeleva graduvaiheen opiskelija on suurten valintojen äärellä: mistä aiheesta lopputyö, mikä suunta tulevassa työelämässä? Yhteisöön hän päätyi australialaisen ystävänsä suosituksesta.
Ohle kuuluu evankeliseen kirkkoon kuten isänsä, mutta hänen äitinsä on katolilainen.
– Kirkkoni uskonnollisuus on anonyymia ja instituutioon sidottua. Ihmiset käyvät kirkossa, koska heillä on tapana tehdä niin, hän kritisoi.
Taizén rukoushetket ovat hänen mielestään meditatiivisia. Päivässä on kolme rukoushetkeä, aamulla, keskipäivällä ja illalla. Rukoushetkissä lauletaan paljon lyhyitä Taizé-lauluja, joissa toistetaan raamatunlausetta tai jonkun kristillisen ajattelijan tekstiä.
Kaikki Taizén vieraat tekevät myös vapaaehtoistöitä yhteisössä. Dorothee Ohle on nakitettu hektiseen vastaanottoon. Työhön oli hypättävä käytännössä kylmiltään. Sen lisäksi hän osallistuu päivittäisiin raamatturyhmiin.
– Vapaiden suuntien ja protestanttien edustajat ovat joskus kovin varmoja uskossaan. Jos joku sanoo tuntevansa oikean uskon perin pohjin, se estää kaiken keskustelun.
Oman uskonsa Ohle näkee toisin.
– Kristinuskon idea ei ole ahdasmielisyys. On tultava avoimemmaksi erilaisille perinteille.
Tulevaisuuteensa hän katsoo luottavaisesti.
– Mitä tahansa valitsenkin, Jumala on siellä minun kanssani.
Toisille viikko tai kaksi ei riitä. He jäävät yhteisöön muutamaksi kuukaudeksi tai jopa vuodeksi. Niin teki helsinkiläinen Kristiina Kallinen . Kalliselle paikka on tuttu lapsuudesta saakka, sillä hänen äitinsä oli 1970-luvulla Taizén vapaaehtoisena.
30 vuotta myöhemmin äiti päätti viedä perheensä tutustumaan yhteisöön. Sillä vierailulla Kallinen jäi koukkuun ja muutaman mutkan kautta päätyi ensin viideksi viikoksi ja sitten viideksi kuukaudeksi vapaaehtoistyöhön. Vapaaehtoisia kutsutaan Taizé-slangissa vekkulisti permanenteiksi, pysyviksi ihmisiksi.
Kallinen majoitettiin neljän naisen parakkihuoneeseen. Bolivialaisen ja vietnamilaisen kämppiksen kanssa ei löytynyt yhteistä kieltä, mutta viestit välittyivät.
Työtehtävät vaihtelivat siivouksesta ruoanlaittoon ja tiskaukseen suurkeittiössä.
– Veljet ottavat riskin luottaessaan nuoriin. Vapaaehtoiselle selitetään viidessä minuutissa, miten pääkeittiö siivotaan. Sen jälkeen siivouksen pitää sujua standardien mukaan.
Terveysviranomaiset pitävät yhteisöä tiukasti silmällä, sillä Taizén keittiö on alueen suurin. Siellä valmistetaan vuosittain noin miljoona ateriaa.
Hiljaisuuden ylläpitäminen kirkossa ei ollut Kristiina Kallisen lempitöitä. Sen sijaan jätehuollosta hän piti niin paljon, että ehti kiintyä autoon, jolla roskat kerättiin yhteisön alueelta.
– Nautin siitä, vaikka jouduin pitämään pahanhajuista essua ja tekemään työtä kaikenlaisissa liejuissa.
Teologiaa opiskeleva luterilainen Kallinen löysi Taizésta ympärilleen yhteisön, jossa saa epäillä ja olla uskossaan pieni. Kotiinpaluu otti koville, mutta nyt haikailu on talttunut.
– Vaikka kävisin maailman tylsimmässä messussa, jota toimittavalla papilla on aivan erilaiset mielipiteet kuin minulla, voin silti löytää siitä samaa, mitä koin pienessä ranskalaisessa kylässä.
Toiset puolestaan jäävät. Alun perin portugalilaisen ja katolilaisen veli Davidin tarina muistuttaa häkellyttävästi Kristiina Kallisen tarinaa – aikuisuuden kynnyksellä Taizén kukkulalle, sitten opiskeluaikana permanentiksi, kunnes kutsumus paljastui elämänmittaiseksi. Kallinen tosin ei halunnut valita pysyvää elämää yhteisössä, eikä hän olisi voinutkaan, sillä Taizéssa on vain miespuolisia kilvoittelijoita. Mutta veli David voi ja halusi.
Taizén yhteisöön astuminen ei juurikaan poikkea muiden luostarien käytännöistä. Vapaaehtoistyön jälkeen koittaa eräänlainen novisiaatti. Kypsymisen jälkeen annetaan ikuiset luostarilupaukset. Veli David antoi omansa vuonna 1997. Siinä hän sitoutui veljeyteen, selibaattiin ja köyhyyteen.
– Köyhyys ei ole vain materiaalinen asia, vaan se ohjaa hengelliseen jakamiseen ja sydämen avaamiseen, veli David selittää askeettisessa vierashuoneessa.
Taizé syntyi vuonna 1940, kun reformoitu sveitsiläinen Roger Schutz päätti perustaa Itä-Ranskaan yhteisön, joka kokoaisi yhteen eri kirkkojen edustajia. 65 vuotta myöhemmin mieleltään järkkynyt nainen puukotti hänet. Veli Roger kuoli saamiinsa vammoihin 90 vuoden iässä.
Nykyisin sadan veljen yhteisöä johtaa veli Alois . Ikäjakauma on laaja: vanhimmat veljet ovat jo noin 90-vuotiaita, nuorimmat hädintuskin kolmekymppisiä.
– Taizén elämää ei ohjaa kirjoitettu luostarisääntö. Me veljet keskustelemme ja yritämme tehdä päätökset yhdessä.
Kuinka veljet vaalivat rukoustaan paikassa, jossa vierailee tuhansia nuoria eikä täysi hiljaisuus vallitse edes kirkossa?
– Meillä on henkilökohtaisia aikoja, jolloin eristäydymme vain veljille varatulle alueelle, veli David vakuuttaa.
Häly näyttää silti käyvän voimille. Kun yksi veljistä jättää ohjaamansa nuorten ryhmän ja suuntaa omaan soppeensa, huvittunut irvistys on paljonpuhuva.
Perjantai-illan rukoushetkeen kuuluu venäläisiltä ortodokseilta peritty ristin kumartaminen. Veljet kantavat koptilaistyylisen ristin keskelle kirkon lattiaa. Ristiä kohti kuljetaan polviseisonnassa. Jono matelee hitaasti, sillä jokainen odottaja painaa päänsä ristiin, kenties suutelee sitä ja jättää taakkansa konkreettisesti Kristuksen kannettavaksi.
Parikymmentä metriä on pitkä matka polvien varassa taitettavaksi. Määränpää unohtuu, kun yläkroppa painaa polvilumpioita. Tuska on lähes sietämätön.
Mutta ristin luo pääsemisestä tässä ei taidakaan olla kyse. Tärkeintä on pitää suunta ja pysytellä jonossa muiden joukossa, vaikka se tekisikin kipeää.
Lue lisää Taizésta jutusta, joka ilmestyy 19.9.
Jaa tämä artikkeli: