Kuulolla. Hiljaisuus ei ole vain äänten poissaoloa. Taizéssa se on ennen kaikkea kuuntelun ja kyselyn tila.
Pyhä yksinkertaisuus
Taizén ekumeenisessa yhteisössä ei tartuta teologisiin knoppi-kysymyksiin, vaan etsitään pienintä yhteistä nimittäjää.
Teksti Saila Keskiaho
Kuvat Sirpa Päivinen
Kerrankin sai vain olla hiljaa. Se oli päällimmäinen ajatukseni, kun kävelin ensi kertaa pois Agricolan kirkon Taizé-messusta.
Sittemmin yhteisöstä tuli rakas. Matkustin Ranskaan Taizén ekumeeniseen yhteisöön, kävin Taizé-henkisissä rukoushetkissä Tuomiokirkon mäellä, olin järjestämässä niitä parin vuoden ajan, lauloin Taizé-messujen kuorossa, käänsin Taizén lauluja, kävin Morbackan hiljaisuuden yhteisössä Kaarinassa. Vastasin hetken aikaa myös pian alkavan Taizé Helsinki 2012 -tapahtuman viestinnästä.
Kunnes seinä tuli vastaan. Taizé-tekemisestäni hävisi mieli. Päätin vetäytyä hetkeksi, ettei kaikki tärveltyisi väsymyksen alla. Nyt seurailen Taizé-maailmaa ulkokehältä. Toistaiseksi.
Taizélla on Suomessa pitkät perinteet. Anna-Maija Raittila (1928–2012) toi yhteisön tuulia tännekin, perusti Morbackan ja välitti Taizén henkeä muun muassa vuoden 1986 virsikirjaan. Siksi on hyvä pysähtyä ja kysyä: mistä Taizéssa saattaisi olla kysymys?
Kävin touko- ja kesäkuiden taitteessa juttumatkalla Taizéssa, ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen. Tässä artikkelissa etsitään Taizén mieltä, sitä, jonka kerran kadotin. Etsinnässä on mukana kolme ihmistä, jotka tietävät Taizésta paljon. Teologiaa opiskeleva Kristiina Kallinen on ollut Taizéssa vapaaehtoisena. Niin ikään teologi Johanna Rajamäki on kääntänyt Taizén rukouslauluja suomeksi ja koordinoinut Taizé-rukoushetkiä. Veli Alois johtaa Taizén yhteisöä.
Jokainen Taizén-kävijä tutustuu matkallaan kolmeen asiaan, jotka kannattelevat yhteisön uskoa ja elämää. Ne ovat nämä: hiljaisuus, luottamus ja yksinkertaisuus. Lähdetään niiden avulla tavoittamaan Taizén ydintä.
Mutta ensin pitää puhua veli Rogerista . Taizésta ei oikeastaan voi puhua ilman häntä, sillä yhteisö sai alkunsa hänen aloitteestaan vuonna 1940. Roger Schutz syntyi protestanttisen papin pojaksi Sveitsissä vuonna 1915. Jo nuorena miehenä hän oli ekumeenisesti aktiivinen.
25-vuotiaana Schutz pyöräili Ranskan maaseudulla ja innostui Taizén kylästä. Siitä ei tullut leppoisaa maalaisidylliä, koska elettiin toisen maailmansodan keskellä. Kylässä Schutz piilotteli juutalaisia natseilta. Vuonna 1944 hän palasi Taizén kukkulalle, toteutti näkynsä ja perusti sinne kristillisen, ekumeenisen miesten yhteisön.
1960-luvulla paikkaan alkoi kerääntyä nuoria aikuisia kysymystensä kanssa. Taizén veljet majoittivat heitä ensin hieman yhteisön ulkopuolelle. Käytännön syistä – eikä vähiten ympäröivän seudun rajallisesta kantokyvystä johtuen – majoitus siirrettiin pian takaisin lähelle veljiä.
Taizén maine alkoi levitä, ja nuorten määrä kasvoi vuosi vuodelta. Vuonna 1966 järjestettiin ensimmäinen nuorten aikuisten tapahtuma, joka pian laajeni kattamaan koko vuoden.
Nykyisin Taizéssa vierailee joka viikko satoja, jopa tuhansia nuoria ympäri maailmaa. 1960-luvulla rakennettua Sovituksen kirkkoa on täytynyt aika ajoin laajentaa, jotta kaikki halukkaat voivat osallistua palvelukseen. Veljestöön kuuluu noin sata jäsentä.
Veli Roger piti matalaa profiilia mutta solmi yhteyksiä kristillisen maailman keskeisiin johtajiin: paaveihin, Konstantinopolin patriarkkoihin ja protestanttisiin piispoihin. Hänen keskeisin viestinsä, Kristuksen sydämen nöyryys ja kirkkojen syvä yhteenkuuluvuus, tavoitti niin kirkolliset suihkuseurapiirit kuin aivan tavalliset elämänsä ja Jumalansa kanssa kamppailevat ihmiset.
Veli Roger kuoli vuonna 2005, kun mieleltään järkkynyt nainen puukotti hänet Sovituksen kirkossa.
Niin, hiljaisuus. Se vakuutti aikoinaan minut ja on vakuuttanut myös tuhannet muut. Taizéssa vietetään joka päivä kolme rukoushetkeä, joihin kaikkiin kuuluu vajaan kymmenen minuutin hiljainen hetki. Saarnoja ei ole, kuuntelulle annetaan tilaa.
Hiljaisuus täyttyy kuitenkin helposti mielen hälyllä. Yhteys katkeaa. Monissa rukoushetkissä, itse järjestämissänikin, mietin, pääseekö yhteys edes syntymään määrätyllä hiljaisella hetkellä.
Ja eikö hiljaisuuden oheen kaivattaisi puhetta? Jumalaa eivät mitkään käsitteet tavoita, totta – mutta onhan Sana, Kristuksessa ilmoitettu ja lihaksi muovattu mielipide.
Kaipasin, kaipaan yhä Taizén elämään hiljaisuuden ja puheen vahvempaa dialogia. Että hiljaisuudesta ei tulisi tukahduttamista.
Kristiina Kallinen on kokenut hiljaisuuden toisin.
– Hiljaisuudessa voin ajatella, että epäilen tässä nyt ihan kaikkea, jopa Jumalan olemassaoloa, mutta saan silti olla tässä, hän pohtii.
– Taizéssa korostetaan paljon sitä, että vaikka minulla on näin pieni usko ja vaikka epäilen koko ajan, se riittää.
Hiljaisuuden lisäksi Taizén kristillisyyttä leimaavat laulut. Ne ovat lyhyitä raamatunkohtia tai kirkon historian ajattelijoiden tekstejä. Rukouslaulujen sävelet ovat yksinkertaisia ja niitä toistetaan usein. Miten laulu ja hiljaisuus mahtuvat samaan tilaan?
– Joskus sisimpämme on täynnä ääntä ja meteliä, mutta rukouslaulujen avulla voimme luoda tilaa hiljaisuudelle. Joskus Jumalan ääni on hiljainen, lauluja kääntänyt Johanna Rajamäki sanoo.
– Laulaessamme voimme avata mielemme Jumalan edessä ja kuunnella, mitä hän haluaa meille puhua.
Ehkä tässä on se, mitä toivon: että hiljaisuus ei olisi pakotettua äänten karkottamista, vaan kokonainen nöyrä elämänasenne suhteessa Jumalaan ja maailmaan. Ehkä rukoushetkien vaitiolo on pelkkä lähtökohta, portti.
Hiljaisuus, luottamus, yksinkertaisuus. Näistä sanoista luottamus on kenties ärsyttävin. ”Luota Jumalaan” – miten kepeältä kuulostava neuvo, helppo sanoa, mutta kuinka se eletään tässä maailmassa?
Istumme veli Aloisin kanssa veli Rogerin entisessä makuuhuoneessa, patriarkka Athenagoraalta saadun mustuneen Jumalansynnyttäjän ikonin vieressä, kun Alois toteaa: luottaminen on aina riski. Hätkähdän. Eikö luottamuspuhe olekaan kevytlässytystä siitä, kuinka elämä kantaa?
– Tapaamme Kristuksen jokapäiväisessä elämässä. Juuri tällä hetkellä Hän haluaa sanoa meille jotain, Hän haluaa herätellä meitä.
Sen kuunteleminen, siihen haparoiden vastaaminen on luottamusta. Ei sen kummempaa ja juuri niin rankkaa. Meidän on luotettava Kristukseen, mentävä toisten ihmisten luo, Kristus odottaa meitä jo siellä, veli Alois puhelee pehmeällä äänellään.
Johanna Rajamäen mielestä koko luottamus on niin iso kysymys, ettei hän rohkene sitä tarkasti määritellä.
– Yksinkertaisuudessaan luottamus on mielestäni Jumalan varaan heittäytymistä. Saamme turvautua häneen niin kuin lapsi turvautuu vanhempiinsa. Jumala on luotettava, Hän ei jätä meitä yksin. Jumala kantaa meitä myös vaikeiden elämäntilanteiden läpi.
Tämä kuultaa läpi Taizén lauluista. Lähes joka toisessa laulussa rohkaistaan luottamukseen.
– Sanoma on se, että saamme jättäytyä Jumalan varaan, olla turvassa ja Hänen suojissaan, Rajamäki kertoo.
– Yhteydessä Jumalaan voimme saada sisimpäämme rauhan ja toivon, joka kantaa.
Näin yksinkertainen puhe häiritsee. Rauha, toivo, luottamus – jäävätkö ne pelkäksi pinnaksi? Eikö tällainen yksinkertaistaminen riistä jotain teologian ytimestä?
– Yksinkertaisuus on Taizé-lauluissa sitä, että niissä keskitytään siihen, mikä on olennaista. Niissä ei käsitellä esimerkiksi opillisesti monimutkaisia asioita, Johanna Rajamäki sanoo.
– Laulujen sanoma sisältää asioita, joihin kaikki kristityt kirkkokunnasta riippumatta voivat yhtyä.
Yksinkertaisuuteen pyrkiminen onkin Taizéssa yritys tuoda hajalleen lyöty kristikunta yhteen, onhan kyseessä ekumeeninen yhteisö, jossa on veljiä, vapaaehtoisia ja vieraita eri kirkoista.
Veli Aloisin mielestä kaikki lähtee yhteisestä rukouksesta.
– Meidän on nähtävä muiden kirkkojen lahjat ja arvostettava niitä.
Veli Alois nostaa esimerkkejä erilaisista kristillisistä yhteisöistä: ortodoksinen kirkko elää uskon mysteeriä liturgiassa, protestanteilla on vahva Jumalan sanan kuuntelemisen ja henkilökohtaisen Kristus-suhteen perinne, katolinen kirkko ymmärtää kirkon maailmanlaajuisuuden kirkkaasti.
– Olin hyvin vaikuttunut, kun paavi Johannes Paavali II kysyi eräässä ensyklikassaan eli kiertokirjeessään: Kuinka minun olisi muutettava virkaani, jotta kaikki kristityt voisivat pitää paaviutta tärkeänä?
Mutta, veli Alois jatkaa, kirkoissamme voi olla asioita, jotka täytyy jättää taakse yhä syvemmän yhteyden löytämiseksi, vaikka olisimmekin niihin kiintyneitä.
– Meidän traditiomme ja kirkon todellisen tradition välillä on ero. Ehkä meidän on luovuttava joistakin kirkkomme liturgisista tavoista päästäksemme lähemmäs toisiamme.
Siksi Taizéssakin on pyritty mahdollisimman yksinkertaisiin palveluksiin. Ne koostuvat lauluista, Raamatun teksteistä, hiljaisuudesta ja rukouksista. Aamuisin vietetään ehtoollista.
Eikö tällainen yhteen tuleminen hämärrä kirkkojen identiteettejä?
– Päinvastoin! veli Alois huudahtaa.
– Meidän ensimmäinen identiteettimme on kasteen identiteetti. Olen iloinen, että kaikki kirkot uskovat yhden kasteen yhdistävän meidät. Meidät on jo yhdistetty. Kysymys kuuluu: haluammeko ilmaista sitä enemmän kuin me tällä hetkellä teemme?
Taizén yhteisöä kritisoidaan joskus asioiden liiasta yksinkertaistamisesta ja vaikeiden teemojen välttelystä, Kristiina Kallinen kertoo. Se ärsytti minuakin: milloin ehditään puhua meissä kaikissa riehuvasta pahasta ja Kristuksen armosta, kun luottamus ja hiljaisuus ovat pääroolissa?
Juttumatkallani kohtasin myös Taizén toiset kasvot. Kuuntelin veli Johnin ja veli Benoit’n alustukset Pyhästä Kolminaisuudesta ja Kristuksen kahdesta luonnosta.
Kristinuskon kovan ytimen äärellä oltiin raikkaasti ja avarasti. Kirkkoisiä ei tarjoiltu pölyisenä pakkopullana. He saivat olla mitä olivat, Jumalan salaisuuksien radikaaleja luotaajia.
Ja salaisuudeksi Jumala saa jäädä, ainakin Kristiina Kallisen kokemuksen mukaan, eikä heiveröistä ja epäilevää uskoa karsasteta.
– Voin ajatella, että laulan tässä nyt vain tätä uskontunnustusta muiden kanssa, eikä minun tarvitse allekirjoittaa kaikkea. Se on totta siitä huolimatta.
Ehkei yksinkertaisuus olekaan lapsellista yksisilmäisyyttä. Parhaimmillaan se vapauttaa.
Kallinen ei pidä todennäköisenä, että ekumenia johtaa kirkkojen yhdistymiseen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että eristäytyminen olisi vaihtoehto.
– Emme voi vain elää rinnatusten ja sietää muita, vaan meidän täytyy oikeasti jakaa elämämme. Hengessä voimme olla yhtä, vaikka tulemme eri kirkoista. Täytyy katsoa olennaiseen eikä pieniin kiistoihin.
Mutta mikä sitten on se olennaisin, se kaikkein pienin yhteinen nimittäjä, jota Taizéssa yritetään elää todeksi? Jätetään viimeinen sana veli Aloisille.
– Jumalan rakkaus, joka on annettu meille Kristuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Uusi taivas ja uusi maa ovat jo täällä. Keskitysleiriltä selvinnyt, myöhemmin papiksi ryhtynyt Edmond Michelet kirjoitti kaikkien näkemiensä kauheuksien jälkeen: Vaikka paha on olemassa, ihmisen hyvyys on syvempi. Ja se on kristinuskon viesti.
Taizé Helsinki 2012 -tapahtuma 28.–30.9. Perjantaina rukoushetket Tuomiokirkossa kello 12 ja kello 19. Lauantaina rukoushetket Tuomiokirkossa kello 9 ja 13, ortodoksinen ehtoopalvelus ja iltarukous Taizén tapaan Uspenskin katedraalissa kello 18 alkaen. Sunnuntaina päätösrukoushetki Tuomiokirkossa kello 15. Sunnuntaina 30.9. vietetään kello 18 Taizé-henkistä Tuomasmessua Mikael Agricolan kirkossa, jossa mukana myös Taizén veljiä. Lue lisää ohjelmasta osoitteesta taizehelsinki2012.wordpress.com.
Jaa tämä artikkeli: