Pyhäinpäivä katsoo rajan taakse
Ensi lauantaina 3. marraskuuta hautausmailla on ruuhkaa, kun suomalaiset käyvät omaistensa ja rakkaidensa haudoilla sytyttämässä kynttilän tai viemässä seppeleen.
Pimenevää vuodenaikaa valaiseva kynttilämeri on muistutus kristillisestä toivosta: kuolema on voitettu. Me, jotka elämme kuoleman rajan tällä puolella, rukoilemme samaa Jumalaa kuin pois nukkuneet.
”Kynttilän sytyttäminen on rituaali, jonka avulla luomme yhteyden poisnukkuneen rakkaamme kanssa”, Turun yliopiston uskontotieteen professori Veikko Anttonen sanoo.
Pyhäinpäivä vie ajatukset rajaan, joka erottaa toisistaan tunnetun ja tuntemattoman, tämän- ja tuonpuoleisen.
”Mutta samalla pyhä yhdistää nämä toisiinsa. Pyhäinpäivänä elämän ja kuoleman perustavanlaatuinen raja poistuu hetkeksi”, Anttonen sanoo.
Uusi tapa, vanha perinne
Kynttilän vieminen haudalle on moderni tapa, joka on syntynyt vasta toisen maailmansodan jälkeen. Mutta vainajien kunnioittaminen pyhäinpäivän seudulla on vanhaa perua.
Maatalousyhteiskunnassa marraskuun ensimmäisenä päivänä vietettiin kekriä, sadonkorjuun juhlaa, joka merkitsi samalla vuoden vaihtumista. Taitekohta oli myös ”sielujen päivä”, jolloin vainajien henkien uskottiin olevan liikkeellä. Vainajia varten saatettiin lämmittää sauna ja kattaa ruokapöytä.
Kristillistä kaikkien uskovien päivää ja vainajien päivää on vietetty Suomessa vuodesta 1772 lähtien.
Kristillisen pyhäinpäivän juuret ulottuvat aina ensimmäisille kristillisille vuosisadoille, jolloin alettiin viettää uskonsa tähden kuolleiden kristittyjen muistopäiviä.
Yhteisen pyhän jälkiä
Pyhän viettämiseen on aina liittynyt sääntöjä, jotka määrittävät oikeanlaista käyttäytymistä. Esimerkiksi ”sielujen päivänä” noudatettiin puhtaussääntöjä ja säntillisyyttä eli ”santtia”. Pyykinpesu, teurastaminen tai lampaan keritseminen ei käynyt kekrinä päinsä.
Elämän ja kuoleman rajan lisäksi pyhä merkitsi esi-isillemme maantieteellistä rajaa. Pyhäksi kutsuttiin usein paikkaa, jossa oma elinpiiri päättyi. Monet pyhät luonnonpaikat olivat myös portteja tuonpuoleiseen.
Tämän päivän suomalaiset eivät Veikko Anttosen mukaan jaa enää yhtä, yhteistä käsitystä siitä, mikä on pyhää. Yhteisen pyhän jälkiä on kuitenkin yhä helppo tunnistaa.
”Erityiset luonnonpaikat saattavat edelleen nostaa pintaan tunteen pyhästä. Useimmille meistä myös kodin piiri on suojattu ja pyhitetty alue. Suomalaisessa lainsäädännössä on uskonrauhaa suojaava pykälä ja isänmaahan liittyy koskemattomuutta”, Anttonen listaa.
Pyhä löytyy omasta arjesta
Veikko Anttosen mukaan pyhän avulla on aina pyritty suojaamaan sitä, mikä on itsessään puolustuskyvytöntä. Siksi lapsuus ja lapset ovat pyhä asia. Kristinuskossa lapsuuden pyhyys näkyy joulun kuvassa seimeen syntyvästä Jeesuksesta.
”Samasta syystä myös elämän päätösvaihe, ikääntyminen ja vanhuus, ovat keskeisiä arvokeskustelun aiheita. Se, miten vanhuksia hoidetaan, kertoo ihmiskuvastamme ja siitä, mikä on meille pyhää.”
Moderni yhteiskunta on tuonut mielenmaisemaamme uudenlaisen rajan: siinä hengellinen ja maallinen elämänalue erotetaan selkeästi toisistaan.
Maallistuminen jatkuu edelleen, mutta silti uskontotieteilijät puhuvat jo sekulaarin ajan päättymisestä ja uudenlaisesta, jälkisekulaarista tilanteesta.
”Jälkisekulaarissa maailmassa ei ole enää yhteisesti määritettyä maallisen ja pyhän alueen rajaa. Yhä useammin yksilölliset tarpeet ja ratkaisut määräävät sen, miten pyhää koetaan omassa elämässä ja arjessa”, Anttonen sanoo.
Hiljaisuus vai kurpitsa?
Anttosen mukaan tämän päivän suomalaisten pyhät asiat näkyvät siinä, mitä teemme arjessa ja mikä on meille erityisen merkityksellistä. ”On sitten toinen asia, ajattelevatko ja tunnustavatko ihmiset itse toteuttavansa hengellisyyttä.”
Hiljaisuudesta on Anttosen mukaan tullut entistäkin tärkeämpi väylä pyhän kokemiseen. Kun yhteiskunnan muutokset heittelevät ihmisiä, rukous, meditaatio ja kokonaisvaltainen terveydestä huolehtiminen tuovat pyhän osaksi itseä.
”Se ei kuitenkaan tarkoita pyhän liittymistä vain omaan egoon, vaan tärkeäksi tulevat myös suhteet toisiin ihmisiin”, Anttonen tähsentää.
Sen sijaan Suomeen rantautuneessa Halloweenin vietossa uskontotieteilijä ei tunnista pyhän häivähdyksiä. Anttonen ei paheksu kauhugenrestä ammentavaa juhlaa, eikä pidä sitä uhkana pyhän kokemiselle.
”Kyseessä on vain markkinavetoinen, amerikkalaisesta kulttuurista ponnistava syksyinen kurpitsahulluttelu.”
Jaa tämä artikkeli: