Pyhyys lumihangella
Poikia oli kaksi, noin kolmentoista ikäisiä. He tulivat vastaan lähikaupan kulmalla. Toisella oli ruskea paperipussi kädessään. ”En mä jaksa näitä syödä”, poika sanoi ja pudisti pussin nurin.
Tallatulle lumelle levisi kolme karjalanpiirakkaa, joista yhtä oli puraistu kerran. Teko oli niin julkea, että aivoni seisahtuivat ja suustani pusertui vain laimea: ”Pojat hei.”
Pojat menivät naureskellen tiehensä.
En saa näkyä mielestäni – mietin, miksen juossut poikien perään ja käskenyt heitä keräämään piirakoita maasta. Miksen sanonut suoraan, että he tekivät väärin?
Kaikki menneet sukupolvet olivat läsnä sinä hetkenä, kun näin leivän putoavan maahan. Savolaismummoni, joka kutsui ruisleipää kakuksi. Evakkomummoni, joka opetti minua käyttämään piirakkapulikkaa. Isotätini, joka osasi leipoa herkullista ruisleipää. Kaikki nimettömät naiset, jotka painoivat kämmensyrjällä ristin kohoamaan jätetyn ruisleivän pintaan. Leivän pyhyys, jauhojen ja veden ja juuren muuntuminen ravinnoksi – arjen ihme. Kovia kokeneet esivanhempani opettivat 1960-luvun lapsuudessani konkreettisesti, miten jokapäiväinen leipä on kiitoksen aihe.
Elämme teollisen leivän maassa. Jotkut meistä jonottavat ruoka-apua, toiset heittävät päivittäin ylijäämäruokaa roskiin. ”Miksi leipää pitää kunnioittaa”, pikkulapsi kysyi ystävältäni.
”Sen työn tähden, jota leivän eteen tehdään”, ystäväni vastasi.
Kysy nuoreltasi, heittäisikö hän riisipiirakan maahan. Kerro hänelle, että taikinassa on pala aurinkoa, maaperää, vettä ja ilmaa. Ja suuri määrä ihmisen työtä ja huolta. Sano, että riisinjyvät, jotka kasvoivat kaukaisilla pelloilla, eivät kuulu tallattaviksi vaan syötäviksi.
Ehkä meidän pitäisi lakata tarjoamasta loputtomasti vaihtoehtoja lapsille ja nuorille. Ehkä niiden, jotka halveksuvat leipää, pitäisi oppia, miltä nälkä tuntuu.
Kirjoittaja on äiti ja kirjailija.
Jaa tämä artikkeli: