Kuva: Esko Jämsä

Raamatulla päähän

Epävarmoina aikoina ihmiset hakevat itselleen turvaa. Fundamentalismi on lintukoto, jossa maailman muuttuminen ei järkytä omaa olemassaoloa.

• 20.09.2010 14:11

Yhdysvaltain Floridassa Dove Outreach Center -seurakunnan pastori Terry Jones käynnisti jo viime kesänä kampanjan, jossa hän uhkasi polttaa satoja Koraaneja WTC-iskujen muistopäivänä 11.9. Jones sai uhkauksillaan valtavasti huomiota, minkä seurauksena eri puolilla muslimimaailmaa puhkesi useita kuolonuhreja vaatineita mellakoita. WTC-muistopäivänä Suomenkin poliisi tehosti partiointiaan Yhdysvaltain suurlähetystön edustalla Ullanlinnassa mahdollisten levottomuuksien varalta.

Jonesin seurakunnassa on vain viitisenkymmentä jäsentä, ja koraaninpoltto on tietenkin ääripään esimerkki. Silti se viestii jotakin miljoonien amerikkalaisten fundamentalistikristittyjen tavasta suhtautua islamiin: Fundamentalistisen tulkinnan mukaan islam edustaa Saatanan mahtia.

Kyse ei ole vain retoriikasta vaan amerikkalaisten äänestäjien syvästä vakaumuksesta, jolla on vaikutusta poliittisessa päätöksenteossa. Ei ole ihme, että fundamentalismia pidetään sotaa lietsovana ilmiönä. Suomalaisessa kirkollisessa keskustelussa fundamentalismista onkin tullut natsikortin tapainen leimakirves, jonka heiluttelusta tulilinjalle joutuneet joskus syystäkin varoittelevat.

Kotimaisessa keskustelussa fundamentalismi on kuitenkin jankohtainen aihe siksi, että kuluvan vuoden piispanvaalitaistot ovat koventaneet kielenkäyttöä tavalla, josta väistämättä tulee mieleen 1900-luvun alun alkuperäinen amerikkalainen fundamentalistinen liike. Kesäkuussa Uusi Tie -lehden päätoimittaja Leif Nummela kehotti lukijoitaan boikotoimaan piispoista Irja Askolaa, Wille Riekkistä, Björn Vikströmiä, Mikko Heikkaa ja Kari Mäkistä, koska he ovat Raamatun arvovallan hylänneitä ja uskosta luopuneita harhaoppien levittäjiä. (Uusi Tie 10.6.)

Pappien harhaoppisuudesta on tullut yleisempikin huolenaihe. Elokuun lopussa järjestetyillä Hengellisillä syventymispäivillä Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtaja Timo Junkkaala julisti, että ”nyt on kirkkokansan kapinan aika”, millä hän tarkoitti, että oikeauskoisten on otettava valta ensin kirkossa ja sitten eduskunnassa.

Sekä Nummela että Junkkaala edustavat niin sanottua viidettä herätysliikettä, jolla on yhteisiä juuria vapaiden suuntien kuten helluntailaisuuden kanssa. Näillä kaikilla on henkinen yhteys amerikkalaiseen fundamentalistiseen liikkeeseen. Mistä siinä onkaan kyse?

Vielä 1800-luvun puolivälissä Yhdysvallat oli melko yksituumainen maa, jossa vallitsi kalvinistispohjainen kristillisyys. Kuitenkin vuosisadan puolivälissä ihmisten uskonnollinen välinpitämättömyys lisääntyi, minkä lisäksi Charles Darwinin (1809–1882) luonnontieteellinen läpimurto pani Jumala-uskon ahtaalle. Kansanjoukkoja hirvitti ajatus, että ihminen olisikin ”vain” apinasta polveutunut eläin. Huolena oli, ettei apinoiden jälkeläisillä voi olla moraalia.

Toisaalta teologit sovittelivat yhteen modernia luonnontiedettä ja kristillistä uskoa. Syntyi niin sanottu liberaali teologia, jossa koetettiin osoittaa, ettei hengellisyys ole mieletöntä tai järjenvastaista. Liberaali teologia oli kulttuurimyönteistä ja samalla yhteiskunnallisesti ja sosiaalieettisesti valveutunutta. Se suhtautui kriittisesti Raamattuun ja kirkon historiaan. Pyrkiessään kohtelemaan uskonnon vastustajia arvokkaasti se itse suhtautui varsin suopeasti Raamatun historiallis-kriittiseen tutkimukseen, jonka taas monet kristityt kokivat uhkaksi.

Tässä murroksessa eräät kristilliset ryhmät, varsinkin presbyteerit ja baptistit, katsoivat, että niin sanotun klassisen kristinuskon pahin vihollinen on juuri liberaali teologia. Se ei ollut mikään yksimielinen teologinen rintama, vaikka sellaisena se uhkakuvissa haluttiin nähdä.

Turvattomuuden keskellä syntyi voimakas vastarintaliike, joka 1870-luvulta lähtien vahvisti rivejään lukuisissa Raamattu-konferensseissaan. Näiden konferenssien tuloksena hioutui uskonoppi, jonka kannattajat kutsuivat itseään fundamentalisteiksi.

Vaikka fundamentalistien uskontulkinta itse asiassa kehittyi jo 1800-luvun alkupuolella Englannissa, yleiseen tietoisuuteen käsite fundamentalismi tuli vasta 1920-luvun Yhdysvalloissa. Sanakirjoihin fundamentalismi otettiin vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin fundamentalistit jo alkoivat käyttää itsestään ilmaisua evangelical (suomessa evankelikaalinen), koska fundamentalistinen liike oli joutunut julkisesti naurunalaiseksi.

Tämä maineen rapautuminen liittyi Daytonin kaupungissa Tennesseen osavaltiossa vuonna 1925 käytyyn niin kutsuttuun apinaoikeudenkäyntiin. Siinä syytettynä oli opettaja, joka vastoin osavaltion lakeja oli opettanut koulussa evoluutioteoriaa. Juttu oli täysin järjestetty: Kyseinen opettaja, John Scopes (1900–1970), oli todellisuudessa jalkapallovalmentaja ja liikunnanopettaja, joka heti biologian opettajan sijaiseksi jouduttuaan oli tahallaan opettanut evoluutiota, jotta juttu päätyisi oikeuteen. Fundamentalistit voittivat oikeudenkäynnin, minkä Scopes osasi itsekin ennustaa, mutta jutun jujuna olikin vallaton mediasirkus, jonka myötä fundamentalistien maine joutui naurunalaiseksi. Hiski Salomaa teki tapauksesta laulun Daytonin apinajuttu.

Alkuperäisen fundamentalistisen liikkeen kultakausi osuikin 1910- ja 20-luvuille. Vuodesta 1910 lähtien Kaliforniassa alettiin julkaista The Fundamentals- eli Perusteet-nimistä tavalliselle kansalle suunnattua halpaa kirjasarjaa. Vuonna 1910 pidetyssä presbyteerikirkon yleiskokouksessa muotoiltiin viisi keskeistä fundamenttia eli peruspilaria, joista luopuminen merkitsi kristinuskosta luopumista. Nämä olivat sanainspiraatio ja siitä seuraava Raamatun erehtymättömyys, neitseestäsyntyminen, usko, että Jeesus kuoli syntien tähden, Jeesuksen ruumiillinen ylösnousemus sekä Jeesuksen tekemien ihmeiden historiallisuus.

”Fundamentalismista onkin tullut natsikortin tapainen leimakirves.”

Nyt alkavat ongelmat. Ei ole lainkaan yksinkertaista, mitä tarkoittaa, että joku ”sitoutuu uskossaan Raamattuun”. Kristityt ovat aina ottaneet Raamatun vakavasti, mutta eri kysymys on, miten Raamattua tulkitaan. Eurooppalainen aatehistoria auttaa ymmärtämään fundamentalistista näkemystä.

Englantilaisessa filosofiassa tapahtui 1600-luvulla jo pitkään kytenyt murros, kun empirisminä tunnettu tietoteoria sai muun muassa paroni Francis Baconin (1561–1626) ansiosta kannatusta. Empirismissä luotettava tieto perustuu aistihavaintoihin ja kokeelliseen tutkimiseen, ja näin siitä muodostui modernin luonnontieteen perusta.

Tämä empirismin idea otettiin innolla vastaan Skotlannissa, jossa aikakautensa merkkifilosofeihin lukeutunut Thomas Reid (1710–1796) vaikutti niin sanotun ”skottilaisen talonpoikaisjärkisen realismin” (The Scottish Common Sense Realism) syntyyn. Sen kantavana ideana oli, että todellisuus oikeasti on sellainen kuin katsoja sen luonnollisten sielunkykyjensä voimalla havaitsee. Kyseessä on nimensä mukaisesti sangen kansanomainen käsitys, jonka mukaan asiat kaikessa yksinkertaisuudessaan ovat sitä, miltä ne näyttävät.

Amerikassa skottilaisesta maalaisjärjestä muodostui 1700- ja 1800-luvuilla koko uuden kansakunnan kulttuurista ilmapiiriä muovaava perusasenne. Ajatus, että jokainen ihminen omilla arkihavainnoillaan kykeni samanlaisiin päätelmiin, ilmensi vakaumusta, jonka mukaan yksilöt eivät säätynsä perusteella olleet eriarvoisia.

Fundamentalismissa skottilaisen maalaisjärjen periaate muodostui myös Raamatun lukemista ja uskonoppien tulkintaa ohjaavaksi säännöksi. Ajateltiin, että Raamattuun kätketty Jumalan ilmoitus on pienintä yksityiskohtaa myöten sopusoinnussa newtonilaisen, mekaanisesti toimivan maailmankaikkeuden kanssa.

Tästä seurasi, että oikein tulkitsemalla Raamatusta saadaan luonnontieteellisesti pätevää tietoa maailmankaikkeuden rakenteesta ja historiasta. Siten fundamentalistisessa teologiassa uskon kieli toimii täsmälleen samanlaisen järkiperäisyyden ja tiedonkäsityksen puitteissa kuin luonnollinen, niin sanottu ”insinöörikieli”. Tällöin esimerkiksi ”ruumiin ylösnouseminen” mielletään melko alkukantaisesti ja konkreettisesti elintoimintojen palautumiseksi.

Antiikin ja keskiajan kristinuskossa ajateltiin toisin. Esimerkiksi Martti Lutherin (1483–1546) mukaan uskonasioita ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti samalla tavalla kuin arkikielen asiat ymmärretään. Luther opettaa, että jumalauskoa koskevissa lauseissa luonnollisen kielen sanat saavat uuden merkityksen.

Toisin sanoen uskon kielessä käytetyt sanat ovat Lutherin mukaan merkitykseltään ”uusia sanoja”, koska niissä luonnollisen kielen kielioppi ei päde. Sen vuoksi on jumalanpilkkaa uskoa uskontunnustuksen osiin kirjaimellisesti, sillä uskonnollisen kielen luonne on sellainen, että siinä kielen ilmaisut pitää ymmärtää vertauksina sellaisesta todellisuudesta, jota mikään inhimillinen kieli ei pysty kuvaamaan.

”On jumalanpilkkaa uskoa uskontunnustuksen osiin kirjaimellisesti.”

Esimerkiksi ”Jeesus ihminen” sisältää Lutherin mielestä luonnollisen kielen merkityksessä sen, että Jeesus olisi luotu, koska jokainen ihminen on luotu. Teologian kielessä ”ihminen” ja ”luotu” ovat kuitenkin merkityksessään eri asioita kuin mitä luonnollinen arkikieli tarkoittaisi näillä ilmaisuilla. Kieliopillisesti, kirjaimellisesti ja loogisesti absurdit uskonnolliset väitteet ovat arkikielellä sanottuna selvästi virheellisiä, mutta niiden uskonnollisessa merkityksessä ne ovat tosia. Ne ovat siis samaan aika totta ja valhetta: Uskonnollisen merkityksen suhteen ne ovat tosia kielikuvia, mutta luonnollisen kielen kannalta esimerkiksi lause, että ”Jeesus on Jumalan Poika” on ilmiselvä valhe. Uskon kielessä ”Poika” on merkitykseltään jotakin muuta kuin arkikielen ”poika”.

On todennäköistä, että Leif Nummelan boikotoimien piispojen uskonopillisissa lausunnoissa ei ole mitään, mikä sotisi Lutherin näkemystä vastaan. Päinvastoin. Itse asiassa voi sanoa, että omaksuessaan 1700-luvulta peräisin olevan skotlantilaisen empirismin uskonasioiden tulkintamalliksi fundamentalistit hylkäsivät klassisen kristinuskon.

Suomeen fundamentalistiset opit rantautuivat viimeistään jatkosodan lopussa. 1945 perustettu Sana-lehti otti voimallisesti kantaa juutalaisten puolesta, mutta näin tehdessään se omaksui selvästi fundamentalistisen näkemyksen historiankulusta. Laajaan julistukseen fundamentalismi tuli vuonna 1973, kun Tytti Träff helluntailaisen Ristin Voiton kustantamana suomensi amerikkalaisen fundamentalistiteologin Hal Lindseyn (s. 1929) klassikkoteoksen Maa, entinen suuri planeetta. Yhdysvalloissa kirjasta tuli heti sen ilmestyttyä vuonna 1970 miljoonia myynyt bestseller.

Lindseyn kirjojen lisäksi myös Patmos-säätiön elokuussa eläkkeelle jäänyt toiminnanjohtaja Leo Meller on 1970-luvulta lähtien kirjoittanut kirjoja, jotka varsin tarkasti noudattavat fundamentalistista uskontulkintaa. Mellerin fundamentalistista oppia voi kuunnella myös Radio Deistä. Näiden lisäksi TV7:n ohjelmatarjonnassa on aineistoa, joka on uskollista fundamentalismille. Kanava lähettää lauantaisin Leif Nummelan toimittamaa ohjelmaa. 

Juhani Huttunen