Heikki Räisänen on Suomen kansainvälisesti tunnetuin teologi. Kuva vuodelta 2007. Kuva: Hans v. Schantz

Raamatuntutkija Heikki Räisäsen viimeinen haastattelu

Heikki Räisänen tahtoi ja ehti antaa tämän haastattelun Vantaan Lauri -lehdelle juuri ennen joulua. Hän kuoli Terhokodissa 30.12.

• 12.01.2016 19:40
• Piia Klemi

Isot työmaakoneet täyttävät vantaalaisen rivitalon pihan. Putkiremontti on käynnissä, eikä melulta ja pölyltä voi välttyä.

– Putkiremontteja tehdään nyt vähän joka puolella, asunnon omistaja raamatuntutkija Heikki Räisänen toteaa rauhalliseen tapaansa.

Putkiremontti on pieni huolenaihe elämän ylämäkien ja yllätysten edessä. Räisänen sairastui vajaa vuosi sitten diabetekseen ja hieman tämän jälkeen lääkärit löysivät kasvaimen haimasta. Sytostaattihoidot ovat vieneet voimia. Kolmekymmentä kiloa tiputtanutta miestä on vaikea tunnistaa.

– Muistutan tällä hetkellä lähinnä afrikkalaista maratoonaria, Räisänen vitsailee.
 

Teologian kauhukakara

Vakavan sairaudenkin keskellä Räisäsestä huokuu levollisuus ja tyyneys, josta läheiset ja teologisen tiedekunnan eksegetiikan opiskelijat ovat opillisen annin ohella saaneet vuosikymmenten aikana nauttia. Moni Räisäsen oppilaista on löytänyt uuden ulottuvuuden hengelliseen elämäänsä tai seurakuntapapin työhönsä Räisäsen rohkeiden kysymysten ja Raamatun vaikeiden kohtien selittämisen äärellä.

Räisänen ei pyri silottelemaan kristittyjen pyhien tekstien rosoisuutta, vaan ammentaa syvää viisautta niiden kirjoittajien inhimillisyydestä.

"Vaikka usein emme voikaan yhtyä menneiden aikojen pyhien muotoiluihin, kun he puhuvat uskonkokemuksistaan, Raamattu kutsuu meitä osallistumaan samoihin taisteluihin ja samaan etsintään ja ammentamaan samasta elämän virrasta kuin he. Suhteemme Raamattuun voisi nähdäkseni olla samanlainen kuin aikuistuneen lapsen suhde äitiinsä tai isäänsä: meidän ei tarvitse uskoa sitä, mutta saamme oppia siitä ja kiitollisina kunnioittaa ja rakastaa sitä tietäen, että ilman sitä emme olisi siinä missä olemme", Räisänen kirjoittaa vuonna 2014 ilmestyneessä omaelämäkerrassaan Taistelua ja tulkintaa – Raamatuntutkijan tarina.

Tinkimättömästä totuudenetsijästä tuli jo 1970-luvulla teologian kauhukakara, kuten häntä kristillisessä lehdistössä tuolloin tituleerattiin. Myös Räisäsen kirkon pappisvirassa pysymistä arvosteltiin epäjohdonmukaisena.

– Pappeus oli toki askarruttanut itseänikin. Nykyisellä tiedollani en olisi vihkimystä enää ottanut, ja järjen tasolla ero tuntui loogiselta päätelmältä.

Tunnetasolla johdonmukaisuus ei kuitenkaan Räisästä sytyttänyt.

– En jaksanut riuhtaista itseäni irti roolista, johon elämä oli johdattanut. Tunne ajoi järjen yli.

Vaikein kysymys: "Mitä todella tapahtui?"

Miten ihminen Heikki Räisänen tutkijaroolinsa takana on jaksanut vuosina, joina häntä vastaan hyökättiin kristittyjen järjestöjen, yksittäisten pappien ja seurakuntalaisten taholta?

– Tarjotuille sarvipäärooleille saattoi hymähdellä, mutta Herran kansan sylkykuppina oleminen ei pitemmän päälle ilahduttanut. Internetiä riekkumispalstoineen ei silloin onneksi vielä ollut, mutta puhelinkin on ajoittain rasittava kapine. Yhtään tappouhkausta en kylläkään muista saaneeni. Helvettituomioita ei lasketa.

– Mielestäni en ollut tavoitellut julkisuutta. Jouduin konflikteihin puolivahingossa. Tiesin olevani isomman joukon äänitorvi ja sellaisena eräänlainen sijaiskärsijä. Olin ottanut todesta vastaan tulleet haasteet – vastannut, kun kysyttiin, ja koonnut ajatuksia esitelmiksi, kun pyydettiin.

Myös Räisäsen läheiset saivat osansa. Leena-vaimo joutui työyhteisössään diakonissana ottamaan palautetta vastaan miehensä kirjoituksiin liittyen, eikä palaute useinkaan ollut rakentavaa. Saara-äiti kärsi poikansa saamasta kovasta julkisesta arvostelusta mutta myös omasta tutusta raamattupiiristä nousevasta epäluuloisesta suhtautumisesta.

Voimia Räisänen kertoo saaneensa siitä tuesta ja positiivisesta palautteesta, jota yksittäiset pappis- ja teologikollegat ja tavalliset ihmiset myös runsaasti antoivat. Hän huomasi, että tavallinen kristitty ja pappi painiskelivat samanlaisten kysymysten kanssa kuin hän tutkijana ja entisenä seurakuntanuorena.
 

Mitä ajatella Raamatun rosoisuudesta ja ristiriitaisista tekstikohdista? Miten suhtautua Raamatun tekstien auktoriteettiin näiden ristiriitaisuuksien ja uusien tutkimusten valossa?

– Yksi vaikeimmista kysymyksistä lienee "Mitä todella tapahtui?" eli mitä merkitystä meille on käsityksellä Jeesuksen ylösnousemuksesta sen jälkeen kun ne lopunajalliset puitteet, joihin se erottamattomasti liittyy, ovat romuttuneet. Paavalille ja kumppaneille Jeesus oli kuolleista herätettyjen esikoinen ja muidenkin ylösnousemuksen olisi siis pitänyt tapahtua lähitulevaisuudessa. Näin ei kuitenkaan käynyt, selvittää Räisänen.

Asioista pitää saada olla eri mieltä

Sana "tulkinta" vilahtelee Räisäsen teksteissä yhtenään.

Räisäsen mukaan Jeesuksen persoonan tulkinnassa on erilaisia koulukuntia. Niistä vahvimmin vaikuttavat vastakulttuurinen Jeesus ja lopunajallinen eli eskatologinen Jeesus. Jälkimmäiseen liittyy vahvasti odotus, että Jumalan valtakunta toteutuu tässä ajassa. Kun Jeesus ristiinnaulittiin ja kuoli, Jumalan valtakunta ikään kuin siirtyi maasta taivaaseen. Tilanteen uudelleentulkinta oli väistämätöntä jo tuolloin.
 

– Jo apostolit joutuivat käytännön tilanteissa etsimään ratkaisuja, eivätkä ne käyneet aina yksiin, kuten Galatalaiskirjeen toisessa luvussa kuvattu konflikti osoittaa. Tapaamme siinä vastakkain kaksi suurta apostolia, Pietarin ja Paavalin, soveltamassa evankeliumin sanomaa. Päättelin, ettei Uusi testamentti useinkaan kerro, miten asiat ovat – sitä eivät apostolitkaan voi tietää. Sen sijaan se kertoo, miten uskonkokemuksia on eri tilanteissa tulkittu, miten ongelmien kanssa on kamppailtu ja miten tällöin on myös otettu yhteen.

Mitä raamatuntutkija ajattelee Raamatun sanoman soveltamisesta tämän päivän kirkossa?

– Ajattelen, että millään ryhmällä ei ole oikeutta toisen sulkemiseen ulkopuolelle. Me tarvitsemme tajua siitä, että seinät olivat avarat ja katto korkealla jo varhaisessa kristikunnassa. Alkukirkon historiankin valossa seurakunnan pitäisi olla paikka, jossa tärkeissäkin asioissa saa olla eri mieltä. Niin on ollut ennenkin!

– Kirkon tulisi olla yhteisö, jossa erilaisia näkemyksiä edustavat jäsenet voisivat rauhassa ja ymmärtävässä ilmapiirissä keskustella – ja miksei riidelläkin, kunhan eivät unohda toinen toisensa kunnioittamista, jossa apostolikin kehotti meitä kilpailemaan.

– Jos raamatuntutkimus yleensä voi opettaa mitään, niin ainakin juuri sen, että tulkinnat ovat poikenneet toisistaan alusta alkaen – eivätkä vain sivuasioissa. Uudet tilanteet ja uudet sovellukset ovat seuranneet toisiaan. Kuka rohkenee lopultakaan väittää tietävänsä kovin paljon siitä, mikä todella on totuus. Tällöin meillä luulisi olevan suunnattomasti varaa armahtaa toisiamme, arvostaa toisiamme – tai edes sietää. Rakkaudesta en rohkene puhua mitään.

Räisänen näkee historiallis-kriittisellä raamatuntutkimuksella mahdollisuudet vaikuttaa kirkon sielunhoidossa. Siitä kertovat ne lukuisat palautteet, joita hän on tavallisilta syyllisyyden ja helvetinpelon alla kompuroivilta ihmisiltä saanut.

Myös kirkon johto on viime vuosina osoittanut kiitoksensa Räisäsen tutkijantyölle ja pahoitellut sitä kohtelua ja kommentointia, jonka kohteeksi hän myös kirkollisten vaikuttajien taholta joutui. Apurahoja ja kunnianosoituksia on sadellut niin koti- kuin ulkomailtakin.

Sairaus ei vaikuta vakaumukseen

Parantumattomasti sairaana neljän lapsen isä ja viiden lapsenlapsen isoisä on nyt uudessa tilanteessa. Päivien määrästä ei voi tietää.

– Sairaus ei juurikaan ole vaikuttanut ajatteluuni tai vakaumukseeni. Enemmän mietin sitä, mitä se merkitsee perheelle ja läheisilleni.

– Olisi aika helppohintaista ruveta nyt kaipaamaan kuolemanjälkeistä elämää. Minusta todennäköistä on, että kuolemaa ei seuraa mitään, mutta olisin positiivisesti yllättynyt jos niin olisi. Määrittelisin itseni agnostikoksi tai niin sanotuksi kulttuurikristityksi.

Käsitteellä kulttuurikristitty Heikki Räisänen viittaa henkilöön, joka arvostaa kristillistä perintöään ja kamppailee sen kanssa, mutta ei osaa pitää kirkkojen opinkappaleita – joitakin niistä tai mitään niistä – oikeasti tosina.

– Toivoisin, että minut muistettaisiin opettajana, jossa yhdistyi inhimillisyys työssä sekä suhteissa oppilaisiin ja läheisiin.