Ikiaikainen teema. Märta Tikkanen, jota Vuosisadan rakkaustarinoissa näyttelee Cécile Orblin, on kirjoittanut koskettavasti omasta, vanhempiensa ja isovanhempiensa rakkaudesta.
Raastavaa rakkautta
Kaisa Korhosen ja Pasi Lampelan ohjaamissa näytelmissä pariskunnat rakastavat ja kärsivät Märta Tikkasen ja Ingmar Bergmanin tekstien siivittämänä.
Teksti Marjo Kytöharju
Kuva Stefan Bremer
Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä nähdään Kaisa Korhosen ohjaustyö Vuosisadan rakkaustarinat , joka perustuu Märta ja Henrik Tikkasen tuotantoon. Korhonen oli jo vuosia halunnut tehdä teatteria jostakin Märta Tikkasen teoksesta. Kun Vuosisadan rakkaustarinan ja Punahilkan jälkeen pari vuotta sitten ilmestyi Emma ja Uno , hän sai idean yhdistää ne kolmen sukupolven rakkaustarinoiksi.
Kirjailija on laittanut itsensä likoon. Emma ja Uno kuvaa Tikkasen isovanhempia. Punahilkassa hän kertoo vanhemmistaan, lapsuudestaan ja nuoruudestaan sekä peilaa avioliittoaan kirjailija Henrik Tikkasen kanssa.
– Märta Tikkanen kuuluu oman elämänsä kuvaamisessa meillä pioneereihin. Katson, että häntä on kohdeltu sukupuolensa vuoksi huonosti, koska Vuosisadan rakkaustarinassa nainen käsittelee vaikeita asioita parisuhteessa. Suomessa teos torjuttiin, ei niinkään lukijoiden vaan kriitikoiden toimesta. Sen kansainvälinen menestys on siten aikamoinen paradoksi, Korhonen sanoo.
11.9. ensi-iltansa saavan näytelmän suuritöisen dramatisoinnin on tehnyt Korhosen pitkäaikainen yhteistyökumppani Seppo Parkkinen . Esityksen lähtökohtana on Märta Tikkasen luomisprosessi. Hän alkaa kirjoittaa kuvitteellista teosta kauan sitten eläneistä isovanhemmistaan. Tikkasta esittää Cecilé Orblin , ja myös muissa rooleissa nähdään liuta taitavia näyttelijöitä.
– Tikkanen itse on osallistunut näytelmän työstämiseen siten, että hän on lukenut ja kommentoinut käsikirjoituksen eri versioita, Korhonen kertoo.
Näytelmän avioliittotarinoissa on Korhosen mukaan kyse suuresta rakkaudesta ja intohimosta. Merkille pantavaa niissä on tietyn kuvion toistuminen. Tikkasen isoäiti Emma palvoi ja palveli miestään, samaa kuviota jatkoi hänen Margit-äitinsä peitetyssä, traumaattisessa muodossa ja myöhemmin myös hän itse tahtomattaan.
– Vuosisadan rakkaustarinoissa keskeinen kitka on siinä, että miehet ottavat kaiken tilan. Märta ja Henrik Tikkanen kyllä tukivat toisiaan kirjoittamisessa, mutta miehen alkoholinkäyttö, mustasukkaisuus ja vainoharhaisuus tekivät suhteesta rankan.
Korhosen mielestä tasa-arvoinen parisuhde on Suomessa myytti, josta osaltaan kertovat isot eroamisluvut. Tosin epätasa-arvo voi johtua myös naisista itsestään, jos he eivät vaadi miehiä osallistumaan arjen pyörittämiseen.
– Toki hyvää muutostakin on tapahtunut. Nuorista isistä monet ottavat vastuuta lapsista ja kodista.
Sivistyneistöön kuuluneista ihmisistä kertovassa näytelmässä myös sivistys on tärkeä teema.
– Suomenruotsalaisuus on edustanut meillä jo kauan todellista sivistystä. Se on luonut pohjan Suomen kehitykselle. Kun suomenruotsalaisuutta nyt niin painostetaan, myös Kansallisteatteri haluaa sanoa sanansa sen puolesta.
Koskettavaa rakkausdraamaa on luvassa myös Kaupunginteatterin näyttämöllä teatteristudio Pasilassa, sillä siellä nähdään alun perin 1970-luvulla tv-sarjana esitetty Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta . Ohjaaja Pasi Lampela tarttui vaihteeksi klassikkoon, koska kokee sen antavan syvempää näkemystä myös omaan kirjoitustyöhön.
– Minua ovat jo pitkään kiinnostaneet bergmanilaiset teemat, seksuaalisuus, kuolema ja eksistentiaaliset pohdinnat.
Näyttämösovituksessa on mukana vain pääpari Marianne ja Johan, jotka käyvät läpi raastavan eroprosessin. Lampela halusi näytelmän pariskunnaksi vahvat näyttelijät, jotka pystyvät tasaveroiseen kamppailuun.
– Merja Larivaara ja Eero Aho ovat paras mahdollinen pari tähän näytelmään. Molemmilla on voimakas persoonallinen tyyli, johon yhdistyy herkkyys ja tunteellisuus. He pystyvät tekemään näytelmän henkilöistä todellisia ihmisiä.
Kovassa paikassa pariskunta joutuu etsimään uusia puolia itsestään. Esimerkiksi kun Johan alkaa seurustella nuoremman naisen kanssa, Marianne luhistuu ensin, mutta kasvaa sitten entistä voimakkaammaksi.
– Minusta Bergmanin nais- ja mieskuvaus tuntuu yhä modernilta. Nykypäivän katsoja voi tunnistaa hyvin näytelmästä itsensä, Pasi Lampela sanoo.
Vaikka 19.9. ensi-iltaan tuleva teos käsittelee ihmissuhteessa ilmeneviä ongelmia, se pyrkii olemaan samalla viihdyttävä.
– Naisen ja miehen riitely voi olla todella koomista, ja ulkopuolinen näkee yleensä sen selvemmin.
– Toisaalta tämä on enemmän rakkaus- kuin erotarina, sillä pariskunnan suhde jatkuu, vaikka he ovat naimisissa tahoillaan. Kun tietoisesti rikotaan ydinperheajattelu eikä tyydytä sovinnaiseen kompromissiin, voidaan löytää oma tapa elää. Näytelmä on siis tietyllä tavalla energisoiva ja rohkeisiin valintoihin yllyttävä.
Jaa tämä artikkeli: